PIINAA, KIDUTUSTA JA JULMUUKSIA

Olkoon Abu Lahabin kädet tuhon omat

Mestarimme Profeetan talo sijaitsi kahden kiihkeän monijumalaisen, Abu Lahabin ja Uqba ibn Abi Mu‘aytin, talojen välissä. He yrittivät joka tilaisuudessa vahingoittaa rakasta Profeettaamme. He jopa heittivät öisin eläinten pötsejä Mestarimme Allahin Lähettilään oven eteen. Hänen setänsä Abu Lahab ei tyytynyt tähän, vaan piinasi häntä heittämällä häntä kivillä naapurinsa Adiyn talosta.

Hänen vaimonsa Umm Jamil ei ollut häntä yhtään parempi: hän sirotteli keräämiään piikkisiä oksia teille, joita Allahin Lähettilään oli määrä kulkea, jotta ne pistäisivät hänen siunattuja jalkojaan. Eräänä päivänä, kun Abu Lahab kaatoi tuomaansa saastaa Mestarimme Profeetan oven eteen, kunnianarvoisa Hamza näki hänet. Hän juoksi heti paikalle, otti kiinni veljensä Abu Lahabin ja kaatoi saastan tämän päähän.

Näiden Abu Lahabin ja hänen vaimonsa julmuuksien jälkeen heistä ilmoitettiin Niiniköyden suura (Surat al-Masad), joka alkaa sanoin: ”Olkoon Abu Lahabin kädet tuhon omat, ja tuho ne perikin.” Kun Abu Lahabin vaimo Umm Jamil kuuli, että heistä oli ilmoitettu suura, hän alkoi etsiä Allahin Lähettilästä. Kun hän sai tietää tämän olevan Kaaballa, hän otti ison kiven ja meni sinne. Kunnianarvoisalla Abu Bakrilla oli juuri silloin kunnia keskustella Profeettamme kanssa.

”Tuhon omat ovat Abu Lahabin kädet (olkoon hän tuhon oma), ja tuho ne perikin. Hänen omaisuutensa (minkä hän peri isältään) ei hyödyttänyt häntä, eivät ansiotkaan auttaneet. Hän joutuu liekkien kärventämäksi, ja hänen vaimonsa kantaa (tuleen) puita kierretty köysi kaulassaan.” Niiniköyden suura, 111:1–5

Kun hän näki Umm Jamilin kivi kädessään, hän sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Umm Jamil on tulossa. Hän on hyvin pahansuopa nainen; pelkään, että hän vahingoittaa sinua. Voisitko vetäytyä syrjään, ettei hän pääsisi satuttamaan sinua?” Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Hän ei voi nähdä minua.” Umm Jamil asettui kunnianarvoisan Abu Bakrin eteen ja lausui seuraavat alhaiset sanat: ”Oi Abu Bakr! Kerro heti, missä tuo ystäväsi on! Hän on sepittänyt pilkkarunoja minusta ja miehestäni ja parjannut meitä. Jos hän on runoilija, niin olemme mekin, minä ja mieheni. Nyt minäkin sepitän pilkkarunoja hänestä. Me nousemme häntä vastaan, emme hyväksy hänen profeetallisuuttaan emmekä pidä hänen uskonnostaan. Vannon, että jos olisin nähnyt hänet, olisin iskenyt tämän kiven hänen päähänsä…” Kun kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi: ”Mestarini ei ole runoilija eikä hän ole sepittänyt sinusta pilkkarunoja”, Umm Jamil lähti tiehensä. Kunnianarvoisa Abu Bakr kääntyi Mestarimme Profeetan puoleen ja kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Eikö hän nähnyt sinua?” Hän vastasi: ”Hän ei nähnyt minua. Allah (ta‘ala) teki hänen silmänsä kykenemättömiksi näkemään minua.”2

Mestarimme Profeetan siunatuista tyttäristä kunnianarvoisa Umm Kulthum oli kihlattu Abu Lahabin pojalle ‘Utaiballe ja kunnianarvoisa Ruqayya Abu Lahabin toiselle pojalle ‘Utballe. He eivät kuitenkaan olleet vielä naimisissa.

Kun Niiniköyden suura ilmoitettiin, Helvettiin tuomittu Abu Lahab, hänen vaimonsa ja Quraishin johtomiehet ehdottivat ‘Utballe ja ‘Utaiballe: ”Kihlautumalla hänen tyttäriinsä olette keventäneet hänen taakkaansa. Erotkaa hänen tyttäristään, jotta hänelle koituisi vaikeuksia. Hankimme teille Quraishista minkä tahansa tytön, jonka haluatte.” He suostuivat ehdotukseen ja sanoivat: ”Hyvä on, olemme eronneet heistä.” Alhainen ‘Utaiba meni vielä pidemmälle: hän meni Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) luokse ja solvasi häntä sanoen: ”Oi Muhammad! En tunnusta sinua enkä uskontoasi. Ja tyttärestäsi olen eronnut. Tästä lähtien älä sinä rakasta minua, enkä minä rakasta sinua! Älä sinä tule minun luokseni, enkä minä tule sinun luoksesi!” Sitten hän hyökkäsi rakkaan Profeettamme kimppuun ja tarttui hänen kaulukseensa. Hän repi hänen paitansa ja solvasi häntä. Silloin rakas Profeettamme rukoili: ”Oi Herrani! Lähetä yksi pedoistasi hänen kimppuunsa!” Kun onneton ‘Utaiba meni kertomaan isälleen, mitä oli tapahtunut, Abu Lahab sanoi: ”Pelkään Muhammadin rukousta poikaani vastaan.” Muutaman päivän kuluttua Abu Lahab lähetti poikansa ‘Utaiban kauppamatkalle Damaskokseen. Karavaani oli pysähtynyt yöksi paikkaan nimeltä Zarqa. Leijona alkoi kierrellä ympäristössä. Heti kun ‘Utaiba näki sen, hän sanoi: ”Voi minua! Vannon, että Muhammadin (‘alaihis-salam) rukous on kuultu! Tämä leijona syö minut! Vaikka hän onkin Mekassa, hän on minun surmaajani!” Vähän ajan päästä leijona katosi. ‘Utaiba pantiin nukkumaan korkeammalle paikalle. Yöllä leijona palasi. Se nuuhki jokaista karavaanin jäsentä, tuli ‘Utaiban luo ja hyppäsi hänen päälleen. Se repi hänen vatsansa auki, tarttui hänen päähänsä ja surmasi hänet hirvittävällä puraisulla. Kuollessaan ‘Utaiba huusi: ”Enkö sanonut teille, että Muhammad on kaikista ihmisistä totuudellisin?” Kuultuaan, että leijona oli raadellut hänen poikansa, Abu Lahab itki ja sanoi: ”Enkö sanonut teille, että pelkään Muhammadin rukousta poikaani vastaan?”3

Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kutsui ihmisiä ikuiseen autuuteen ja pyrki pelastamaan heidät palamasta Helvetissä kutsumalla heitä uskomaan Allahin (ta‘ala) olemassaoloon ja ykseyteen. Monijumalaiset kuitenkin jatkoivat epäjumalanpalvontaa sanoen: ”Tämä on isiemme uskonto.” Mestarimme Profeetta kutsui heitä elämään ihmisarvoista elämää, olemaan arvokkaita ja kunniallisia, vapautumaan arvottomuudesta ja nousemaan korkeisiin, yleviin asteisiin. He kuitenkin pitivät itsepintaisesti kiinni kannastaan. Abu Lahab oli ensimmäisenä niiden joukossa, jotka solvasivat ja piinasivat häntä. Hän seurasi jatkuvasti Allahin Lähettilästä ja yritti saada ihmiset luopumaan hänen kuuntelemisestaan ja kylvää epäilyksiä heidän mieliinsä. Aina kun Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi kokoontumispaikoilla ja markkinoilla: ”Oi ihmiset! Sanokaa La ilaha illallah, jotta pelastuisitte!”, hän tuli heti Allahin Lähettilään perässä ja sanoi: ”Oi ihmiset! Tuo, joka puhui teille, on veljenpoikani. Varokaa uskomasta hänen sanojaan. Pysykää kaukana hänestä!”

Eräänä päivänä Muhammad (‘alaihis-salam) suoritti rukousta (salat) pyhän Kaaban luona. Seitsemän hengen joukko Quraishin johtavia monijumalaisia tuli ja istuutui lähelle Allahin Lähettilästä. Heidän joukossaan olivat Abu Jahl, Shaiba ibn Rabi‘a, ‘Utba ibn Rabi‘a ja Uqba ibn Abi Mu‘ayt. Lähettyvillä oli edellisenä päivänä teurastetun kamelin jäänteet ja pötsi. Halpamainen Abu Jahl kääntyi ympärillään olevien puoleen ja teki inhottavan ehdotuksen: ”Kuka teistä ottaa tuon kamelin pötsin ja panee sen Muhammadin hartioiden väliin, kun hän painuu maahan sajdaan (syvään kumarrukseen rukouksessa)?” Uqba ibn Abi Mu‘ayt, heistä julmin, raaistunein, armottomin ja onnettomin, nousi heti ja sanoi: ”Minä teen sen.” Hän pani pötsin sisältöineen Profeettamme siunatuille hartioille tämän ollessa sajdassa. Monijumalaiset katselivat ja nauroivat ääneen. Mestarimme Profeetta pidensi sajdaansa eikä nostanut siunattua päätään. Silloin Abdullah ibn Mas‘ud, yksi Profeetan seuralaisista (ashab al-kiram), näki, mitä oli tapahtumassa. Hän kertoi tapahtumasta seuraavasti:

”Kun näin Allahin Lähettilään siinä tilassa, veri nousi päähäni. Mutta minulla ei ollut kansaa eikä heimoa, joka olisi voinut suojella minua monijumalaisilta. Olin yksin ja heikko. Sillä hetkellä minulla ei ollut voimaa edes sanoa mitään. Seisoin ja katselin Allahin Lähettilästä syvän murheen vallassa.

Voi, kunpa minulla olisi silloin ollut voimaa tai suojelija, joka olisi voinut suojella minua monijumalaisilta, jotta olisin voinut nostaa pois ja heittää menemään sen, mitä he olivat panneet Lähettilään (‘alaihis-salam) siunatuille hartioille! Kun seisoin näin odottamassa, asiasta kerrottiin Allahin Lähettilään tyttärelle, kunnianarvoisalle Fatimalle. Fatima oli silloin vielä lapsi. Hän tuli juosten ja heitti pois sen, mikä oli hänen isänsä hartioilla. Hän puhui ankarasti niille, jotka olivat tehneet tämän hänen isälleen, ja rukoili heitä vastaan. Mestarimme Allahin Lähettiläs suoritti rukouksensa loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sanoi kolme kertaa:

’Oi Allah! Jätän tämän quraishilaisten joukon Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän Abu Jahlin, Amr ibn Hishamin, Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän ‘Utba ibn Rabi‘an Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän Shaiba ibn Rabi‘an Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän Uqba ibn Abi Mu‘aytin Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän Umayya ibn Khalafin Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän Walid ibn ‘Utban Sinun haltuusi! Oi Allah! Jätän ‘Umara ibn Walidin Sinun haltuusi!’

Kuultuaan tämän rukouksen monijumalaiset lakkasivat nauramasta. Heitä alkoi pelottaa, sillä he uskoivat, että Baitullahissa4 lausutut rukoukset kuullaan. Mestarimme Profeetta sanoi Abu Jahlille: ’Vannon Allahin nimeen: joko lakkaat tästä, tai Allah (ta‘ala) lähettää päällesi onnettomuuden.’ Vannon Allahin (ta‘ala) nimeen, että näin Badrin taistelussa (ghaza), kuinka jokainen niistä ihmisistä, jotka Allahin Lähettiläs mainitsi nimeltä, tapettiin ja kuinka heidät heitettiin Badrin kuoppaan kuin kuumuudessa löyhkäävät raadot.”

”Oi Abu Jahl! Vannon Allahin nimeen: joko lakkaat tästä, tai Allah (ta‘ala) lähettää päällesi onnettomuuden.” Rakas Profeettamme Muhammad (‘alaihis-salam)

Eräänä päivänä Abu Jahl sanoi Baitullahissa Quraishin monijumalaisille: ”Oi quraishilaiset! Kuten näette, Muhammad ei lakkaa moittimasta uskontoamme, puhumasta pahaa epäjumalistamme ja niitä palvoneista isistämme ja pitämästä meitä järjettöminä. Vannon teidän läsnä ollessanne: huomenna, kun hän tulee tänne ja painuu rukouksessaan sajdaan, isken häntä päähän kivellä, joka on niin suuri, että tuskin jaksan kantaa sitä. Sen jälkeen voitte joko suojella minua Abdalmuttalibin poikia vastaan tai olla suojelematta. Kun olen tappanut hänet, hänen sukulaisensa tehkööt minulle mitä haluavat…” Paikalla olleet monijumalaiset yllyttivät häntä sanoen: ”Kunhan vain tapat hänet, niin vannomme suojelevamme sinua emmekä luovuta sinua kenellekään!” Aamulla Abu Jahl tuli Kaaballe valtava kivi kädessään. Hän istuutui monijumalaisten joukkoon ja alkoi odottaa. Tapansa mukaan rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tuli Baitullahiin ja alkoi suorittaa rukousta. Abu Jahl nousi ja käveli Allahin Lähettilästä kohti iskeäkseen häntä kivellä. Kaikki monijumalaiset seurasivat jännittyneinä, mitä tapahtuisi. Lähestyessään Allahin Lähettilästä Abu Jahl alkoi yhtäkkiä täristä. Valtava kivi putosi hänen käsistään, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi, ja hän perääntyi suuren pelon vallassa. Monijumalaiset tulivat ihmeissään hänen luokseen ja kysyivät: ”Oi Amr ibn Hisham! Kerro, mitä tapahtui!” Abu Jahl vastasi: ”Juuri kun nostin kiven tappaakseni hänet, eteeni ilmestyi raivoisa kameli. Vannon, etten ole koskaan elämässäni nähnyt enkä kuullut sellaisesta korkeajalkaisesta, teräväpiikkisestä ja pelottavasta kamelista. Jos olisin mennyt vähänkin lähemmäs, se olisi varmasti tappanut minut.” Seuraavana päivänä Abu Jahl kokosi taas monijumalaiset ja kysyi: ”Suorittaako Abdullahin orpo täällä rukousta ja hieroo kasvojaan maahan?” He vastasivat: ”Kyllä.” Abu Jahl, joka oli jo odottanut tätä vastausta, sanoi: ”Jos näen hänen tekevän niin, murskaan hänen päänsä jalallani.” Eräänä päivänä Profeettojen Mestari seisoi rukouksessa Kaaban luona. Abu Jahl istui tovereidensa kanssa. Hän nousi ja käveli Allahin Lähettilästä (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kohti. Hän tuli aivan lähelle. Mutta yhtäkkiä hän alkoi juosta pois pyyhkien kasvojaan kädellään. Monijumalaiset tulivat hänen luokseen ja kysyivät: ”Mikä sinulle tuli?” Abu Jahl vastasi: ”Väliimme ilmestyi tulikuoppa. Kun näin joidenkin olentojen hyökkäävän kimppuuni, käännyin takaisin.” Aina kun monijumalaisten johtomiehet, kuten Walid ibn Mughira, Abu Jahl (Amr ibn Hisham), Aswad ibn Muttalib, Umayya ibn Khalaf, Aswad ibn Abd Yaghuth, As ibn Wail ja Harith ibn Qais, näkivät Allahin Lähettilään, he pilkkasivat häntä ja sanoivat: ”Hän kuvittelee olevansa profeetta ja luulee, että Jibril tulee hänen luokseen.” Eräänä päivänä, kun Habib al-akram oli kovin murheellinen näistä heidän sanoistaan, Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja toi joitakin pyhiä jakeita (ayat al-karima). Ne kuuluvat (maal-selityksen mukaan):

”(Oi Lähettiläni!) Totisesti myös sinua ennen lähetettyjä profeettoja pilkattiin. Mutta niitä, jotka (profeettoja) pilkkasivat, saartoi joka puolelta onnettomuus ja piina heidän pilkkansa palkkana.”5 ”Totisesti Me riitämme sinulle pilkkaajia vastaan, niitä vastaan, jotka asettavat Allahin (ta‘ala) rinnalle toisen jumalan. Pian he saavat tietää (mikä heitä odottaa). Me tiedämme totisesti, että rintasi ahdistuu ja olet murheellinen heidän puheistaan (siitä, että he asettavat Allahille kumppaneita, herjaavat kunnioitettua Koraania ja pilkkaavat sinua).”6

Eräänä päivänä, kun Maailmankaikkeuden Sulttaani suoritti tawafia pyhän Kaaban ympäri, Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja sanoi: ”Minut on käsketty tekemään heistä selvää (niistä, jotka pilkkaavat sinua).” Pian tämän jälkeen Walid ibn Mughira kulki heidän ohitseen. Jibril (‘alaihis-salam) kysyi Profeetaltamme: ”Millainen mies tuo ohikulkija on?” Mestarimme Profeetta vastasi: ”Hän on yksi Allahin (ta‘ala) pahimmista palvelijoista.” Silloin Jibril (‘alaihis-salam) osoitti Walidin jalkaa ja sanoi: ”Olen tehnyt hänestä selvää!” Vähän ajan päästä ohi kulki As ibn Wail. Kysyttyään hänestä ja saatuaan saman vastauksen Jibril osoitti tämän vatsaa ja sanoi: ”Hänestäkin olen tehnyt selvää!” Kun Aswad ibn Muttalib kulki ohi, hän osoitti tämän silmiä, ja nähtyään Abd Yaghuthin pojan hän osoitti tämän päätä. Ja kun Harith ibn Qais kulki ohi, hän osoitti tämän vatsaa. Sitten hän sanoi: ”Oi Muhammad! Allah (ta‘ala) on pelastanut sinut heidän pahuudeltaan. Pian jokaista heistä kohtaa onnettomuus.”

As ibn Wailin jalkaan pisti piikki. Vaikka häntä hoidettiin monin lääkkein, mikään ei auttanut. Lopulta hänen jalkansa turposi kamelin kaulan paksuiseksi, ja hän kuoli huutaen: ”Muhammadin Allah tappoi minut!”

Aswad ibn Muttalib sokeutui. Jibril (‘alaihis-salam) tuhosi hänet iskemällä hänen päänsä puuhun.

Aswad ibn Abd Yaghuthin kasvot ja keho muuttuivat hiilenmustiksi, kun hän oli paikassa nimeltä Bad as-Samum. Kun hän tuli kotiinsa, hänen perheensä ei tunnistanut häntä ja ajoi hänet pois ovelta. Hän kuoli epätoivoissaan iskien päätään oman talonsa oveen.

Harith ibn Qais oli syönyt suolakalaa. Jano vaivasi häntä yhä pahemmin. Vaikka hän joi kuinka paljon vettä, hän ei pystynyt sammuttamaan janoaan. Lopulta hän halkesi. Walid ibn Mughiran pohkeeseen taas pisti rautapala. Haava ei parantunut. Hän menetti paljon verta ja kuoli huutaen: ”Muhammadin Allah tappoi minut!”

Näin heistä jokainen sai ansionsa mukaan. Pyhissä jakeissa (ayat al-karima) ilmoitettiin myös, että monijumalaiset jäävät Helvettiin ikuisesti. Eräänä päivänä rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tapasi Hakam ibn Abi’l-Asin. Kun hän jatkoi matkaansa, Hakam pilkkasi Allahin Lähettilästä hänen selkänsä takana vääntelemällä suutaan ja kasvojaan ja kehoaan.

Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) näki tämän profeetallisuuden valon avulla, ja kun hän rukoili, että Hakam jäisi sellaiseksi, tämän kehon valtasi vapina, ja hän pysyi sellaisena elämänsä loppuun asti.

Profeetan seuralaisten kiduttaminen

Monijumalaiset eivät piinanneet ainoastaan Mestariamme Profeettaa; he kiduttivat myös hänen kunniakkaita seuralaisiaan (radiyallahu ‘anhum)7. Erityisesti he valitsivat köyhiä ja suojattomia; he sortivat ja kiduttivat heitä epäröimättä tavalla, jota on mahdotonta edes kuvitella. Eniten kidutetuksi joutuivat Bilal al-Habashi, rouva Zinnira, Khabbab ibn Arat, Ammar ibn Yasir ja hänen perheensä (radiyallahu ta‘ala ‘anhum ajma‘in). Joitakin he polttivat auringon kuumentamilla kivillä, joitakin he pitivät nälässä ja janossa ja kiduttivat sanoen: ”Luovu Muhammadin uskonnosta.” He kuitenkin kestivät kaikki sietämättömät kärsimykset eivätkä koskaan luopuneet islamista.

Allah on yksi, Allah on yksi

Kunnianarvoisa Bilal, Umayya ibn Khalaf -nimisen monijumalaisen orja, oli tullut muslimiksi Abu Bakr as-Siddiqin välityksellä. Koska Umayya piti kahdestatoista orjastaan eniten Bilalista, hän oli asettanut tämän epäjumalien temppelin vartijaksi. Tultuaan muslimiksi kunnianarvoisa Bilal asetti kaikki temppelin epäjumalat sajda-asentoon. Kun Umayya kuuli tästä, hän järkyttyi suuresti. Hän kutsutti Bilalin luokseen ja kysyi: ”Sanotaan, että olet tullut muslimiksi ja teet sajdaa Muhammadin Herralle. Onko se totta?” Kunnianarvoisa Bilal vastasi: ”Kyllä, teen sajdaa Allahille (ta‘ala), joka on Suuri ja Ylevä.” Saatuaan tämän vastauksen, joka ei miellyttänyt häntä, Umayya alkoi heti piinata ja kiduttaa häntä. Keskipäivällä, kun aurinko oli aivan lakipisteessä, hän riisui Bilalin ja poltti häntä panemalla auringon kuumentamia kiviä tämän alastomalle keholle. Pantuaan osan tulikuumista kivistä tämän selän alle ja kasattuaan osan tämän vatsan päälle hän sanoi: ”Luovu islamista! Usko Lat- ja Uzza-epäjumaliin!” Mutta kunnianarvoisa Bilal todisti uskonsa joka kerta sanoen: ”Allah (ta‘ala) on yksi! Allah (ta‘ala) on yksi!”

”(Oi Lähettiläni!) Totisesti myös sinua ennen lähetettyjä profeettoja pilkattiin. Mutta niitä, jotka (profeettoja) pilkkasivat, saartoi joka puolelta onnettomuus ja piina heidän pilkkansa palkkana.” Karjan suura, 6:10

Mitä enemmän Umayya ibn Khalaf näki tätä hänen kärsivällisyyttään, sitä enemmän hän raivostui, ja hän raahasi Bilalia piikkien yli haavoittaen ja kiduttaen hänen kehoaan. Välittämättä kehostaan virtaavasta verestä kunnianarvoisa Bilal sanoi: ”Oi Allah! Olen tyytyväinen siihen, mikä tulee Sinulta! Oi Allah! Olen tyytyväinen siihen, mikä tulee Sinulta!”, ja pysyi lujana uskossaan (iman). Kunnianarvoisa Bilal on kertonut tilastaan seuraavasti:

”Ilkeä Umayya sitoi minut päivän kuumuudessa ja kidutti minua öisin. Oli kuuma päivä. Kuten tavallista, hän alkoi kiduttaa minua. Aina kun hän sanoi saadakseen minut luopumaan islamista: ’Palvo epäjumaliamme! Kiellä Muhammadin Allah, kiellä Hänet, kiellä Hänet!’, minä sanoin: ’Allah on yksi! Allah on yksi!’ Purkaakseen raivoaan hän pani sinä päivänä rintani päälle hyvin suuren kiven. Sillä hetkellä menetin tajuntani. Kun tulin tajuihini, näin, että kivi oli nostettu päältäni ja että aurinko oli mennyt pilven taakse. Kiitin Allahia (ta‘ala) ja sanoin itselleni: ’Oi Bilal! Kaikki, mikä tulee Janab al-Haqqilta, on kaunista ja hyvää.’”

Toisena päivänä Umayya ibn Khalaf vei taas Bilal al-Habashin ulos kiduttaakseen häntä. Hän riisui tämän vaatteet alusvaatteita lukuun ottamatta, pani hänet makaamaan kuumalle hiekalle polttavaan helteeseen ja kasasi kiviä hänen päälleen. Monijumalaiset kokoontuivat ja kiduttivat häntä ankarasti sanoen: ”Jos et luovu uskonnostasi, tapamme sinut.” Kestäessään näitä sietämättömiä kidutuksia hän sanoi: ”Allah on yksi! Allah on yksi!” Juuri silloin rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kulki ohi. Nähdessään Bilal al-Habashin tilan hän tuli hyvin murheelliseksi ja sanoi: ”Allahin (ta‘ala) nimen lausuminen pelastaa sinut.”

Pian sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiinsa, kunnianarvoisa Abu Bakr tuli hänen luokseen. Hän kertoi Abu Bakrille kidutuksista, joita Bilal al-Habashi joutui kestämään, ja sanoi: ”Olen hyvin murheellinen.” Kunnianarvoisa Abu Bakr meni heti paikalle. Hän sanoi monijumalaisille: ”Mitä te hyödytte kohtelemalla Bilalia näin? Myykää hänet minulle.” He vastasivat: ”Emme myisi häntä, vaikka antaisit meille maailman täydeltä kultaa. Voimme kuitenkin vaihtaa hänet orjaasi Amiriin.” Kunnianarvoisan Abu Bakrin orja Amir hoiti hänen kauppa-asioitaan ja ansaitsi paljon rahaa. Henkilökohtaisen omaisuutensa lisäksi hänellä oli kymmenentuhatta kultarahaa. Hän oli kunnianarvoisan Abu Bakrin apulainen ja hoiti kaikki hänen asiansa. Hän oli kuitenkin uskoton ja piti itsepintaisesti kiinni epäuskostaan (kufr). Kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi: ”Annan teille Amirin kaikkine omaisuuksineen ja rahoineen Bilalin vastineeksi.” Umayya ibn Khalaf ja muut monijumalaiset ilahtuivat ja sanoivat: ”Petimme Abu Bakria.”

Kunnianarvoisa Abu Bakr nosti heti raskaat kivet Bilal al-Habashin päältä ja auttoi hänet jaloilleen. Julmien kidutusten jälkeen Bilal al-Habashi oli hyvin heikko. Kunnianarvoisa Abu Bakr otti häntä kädestä, vei hänet suoraan rakkaan Profeettamme luo ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Tänään vapautin Bilalin Allahin tähden.” Mestarimme Allahin Lähettiläs ilahtui suuresti. Hän rukoili paljon Abu Bakrin puolesta. Juuri silloin Jibril (‘alaihis-salam) toi Yön suuran (Surat al-Lail) pyhät 17. ja 18. jakeet, jotka julistivat Abu Bakrin olevan kaukana Helvetistä. Näissä jakeissa sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”Se (kuten kunnianarvoisa Abu Bakr), joka on hyvin jumalaapelkäävä (karttaa epäjumalanpalvontaa (shirk) ja syntejä) ja joka antaa omaisuuttaan hyvän tiellä tullakseen puhtaaksi Allahin (ta‘ala) edessä (ja saavuttaakseen sen, minkä Allah (ta‘ala) on luvannut), pidetään kaukana siitä (Helvetistä).”

Käsittämätöntä kidutusta

Kunnianarvoisa Khabbab ibn Arat oli myös yksi niistä, joita kidutettiin, jotta he luopuisivat uskonnostaan. Myöskään kunnianarvoisalla Khabbabilla ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta. Hän oli Umm Anmar -nimisen monijumalaisen naisen orja.

Koska hänellä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat voineet suojella häntä, monijumalaiset kokoontuivat, riisuivat hänet ja raapivat hänen kehoaan piikeillä. Joskus he pukivat hänen alastoman kehonsa ylle rautaisen paidan ja jättivät hänet seisomaan aurinkoon. He painoivat hänen alastonta kehoaan vasten auringossa tai tulessa kuumennettuja kiviä ja sanoivat: ”Luovu uskonnostasi! Palvo Latia ja Uzzaa!” Khabbab pysyi lujana uskossaan ja vastusti heitä sanoen: ”La ilaha illallah, Muhammadun Rasulullah.”

Eräänä päivänä monijumalaiset kokoontuivat ja sytyttivät aukiolle tulen. He sitoivat kunnianarvoisan Khabbabin ja toivat hänet sinne. He riisuivat hänet ja panivat hänet makaamaan tulen päälle. Aikomuksena oli joko saada hänet luopumaan uskonnostaan tai polttaa hänet tulessa. Kunnianarvoisa Khabbab, joka oli pantu makaamaan selälleen keskelle tulta, rukoili: ”Oi Allah! Sinä näet tilani; Sinä tiedät asemani. Vahvista usko (iman) sydämessäni ja suo minulle suurta kärsivällisyyttä!” Yksi monijumalaisista painoi jalkansa kunnianarvoisan Khabbabin rinnalle. He eivät kuitenkaan tienneet, että Allah (ta‘ala) suojelee uskovia.

Monta vuotta myöhemmin, kun Khabbabilta kysyttiin tästä tapauksesta, hän paljasti selkänsä, näytti palovammojen arpia ja sanoi: ”He sytyttivät minua varten tulen ja raahasivat minut sitten sen sisään. Tuon tulen sammutti vain oman ruumiini liha.”

Sillä aikaa kun kunnianarvoisaa Khabbabia kidutettiin näin ulkona, hänen omistajansa Umm Anmar kuumensi tulessa rautaa ja painoi sitä hänen päätään vasten polttaakseen häntä ja saadakseen hänet luopumaan uskonnostaan. Hän kesti kaikki nämä tuskat uskontonsa tähden; hän ei tehnyt sitä, mitä häneltä vaadittiin, eikä luopunut uskostaan.

Eräänä päivänä kunnianarvoisa Khabbab meni rakkaan Profeettamme luo ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Ulkona monijumalaiset polttavat minua tulella, missä ikinä he minut näkevät. Kotona omistajani Umm Anmar polttaa päätäni kuumennetulla raudalla. Pyydän nöyrästi rukoustasi!” Sitten hän näytti palovammat selässään ja päässään. Profeettamme sääli häntä suuresti. Hän ei voinut sietää kärsimystä, jota kunnianarvoisa Khabbab joutui kestämään, jottei luopuisi uskonnostaan, ja hän rukoili: ”Oi Herrani! Auta Khabbabia!” Janab al-Haqq kuuli välittömästi Lähettiläänsä rukouksen ja langetti Umm Anmarille kovan päänsäryn. Umm Anmar vaikeroi päänsärkyään koko yön aamuun asti. Hänelle sanottiin, että parantuakseen hänen oli poltettava päätään tulessa kuumennetulla raudalla. Lopulta hän kutsui Khabbabin luokseen ja käski tämän kuumentaa rautatangon tulessa ja polttaa sillä hänen päätään… Ja niin kunnianarvoisa Khabbab poltti hänen päätään raudalla…

Islamin ensimmäisinä päivinä monijumalaiset eivät juuri välittäneet Khabbab ibn Aratista. Muslimien määrä kuitenkin kasvoi päivä päivältä. Lopulta heidän oli pakko ottaa asia vakavasti. He lisäsivät kunnianarvoisan Khabbabin kidutusta. He löivät ja hakkasivat häntä armottomasti, haavoittivat häntä ja kiduttivat häntä yhä enemmän ja enemmän.

Kaikesta tästä huolimatta kunnianarvoisa Khabbab ei antanut hiukkaakaan periksi uskonsa (iman) suhteen. Vaino ja kidutus olivat kuitenkin käyneet sietämättömiksi. Hän kertoi tapahtumista Maailmankaikkeuden Mestarille ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Rukoilisitko, että vapautuisimme kidutuksista, joita joudumme kärsimään?”

”(Oi Bilal!) Allahin (ta‘ala) nimen lausuminen pelastaa sinut.” Hadith as-sharif

Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Teitä edeltäneiden kansojen (umma) joukossa oli ihmisiä, joiden iho ja liha revittiin ja raavittiin irti rautakammoilla, mutta tämäkään kidutus ei saanut heitä luopumaan uskonnostaan. Heidät sahattiin kahtia päälaesta alaspäin, mutta tämäkään kidutus ei kääntänyt heitä pois uskonnostaan. Allah (ta‘ala) saattaa varmasti tämän asian (islamin) päätökseen. Hän tekee sen ylivertaiseksi kaikkiin uskontoihin nähden niin, että mies, joka ratsastaa yksin Sana‘asta Hadramautiin, ei pelkää ketään muuta kuin Allahia (ta‘ala) eikä ole huolissaan mistään muusta kuin siitä, että susi voi hyökätä hänen lampaidensa kimppuun. Mutta te olette liian kärsimättömiä.” Ja hän rukoili hänen puolestaan ja silitti hänen selkäänsä. Nämä Allahin Lähettilään lempeät sanat, jotka ovat sieluille parannusta ja ravintoa, lievittivät Khabbabin tuskia.

Kunnianarvoisalla Khabbabilla oli huomattavia saatavia erityisesti kiihkeältä monijumalaiselta As ibn Waililtä. Hän meni tämän luo perimään velkaa. As ibn Wail sanoi Khabbabille: ”Et saa saatavaasi, ellet kiellä Muhammadia.” Kunnianarvoisa Khabbab vastasi: ”Vannon Allahin nimeen, etten voi koskaan hylätä enkä kieltää Profeettaani, en eläessäni enkä noustuani haudastani kuoleman jälkeen. Luopuisin kaikesta, mutta häntä en voi kieltää.” Silloin As ibn Wail sanoi: ”Herätetäänkö meidät henkiin kuoleman jälkeen? Jos sellainen asia on olemassa, silloin minulla on sekä omaisuuteni että lapseni. Sinä päivänä maksan sinulle velkani.”

Näiden As ibn Wailin sanojen vuoksi Allah (ta‘ala) sanoi kunnioitetun Koraanin Marian suuran (Surat Maryam) 77.–79. jakeessa (maal-selityksen mukaan): ”(Oi rakastettuni!) Oletko nähnyt miehen (As ibn Wailin), joka kieltää jakeemme ja sanoo: ’Totisesti minulle annetaan omaisuutta ja lapsia (tuomiopäivänä)’? Onko hän nähnyt salatun (ghaib), vai onko hän saanut lupauksen Armeliaalta (ar-Rahman)? Ei, niin ei ole! Me kirjoitamme muistiin sen, mitä hän sanoo (ja sen perusteella vaadimme hänet tilille tuomiopäivänä) ja lisäämme yhä hänen rangaistustaan.”

Kidutusta tajuttomuuteen asti

Kiduttaessaan monijumalaiset eivät tehneet eroa naisten ja miesten välillä. Rouva Zinnira, yksi ensimmäisistä muslimeista, jolla ei ollut ketään huolehtimassa hänestä, oli myös orja. Saatuaan tietää hänen tulleen muslimiksi monijumalaiset alkoivat epäröimättä kiduttaa myös häntä. He yrittivät pakottaa hänet palvomaan Lat- ja Uzza-epäjumalia, kiduttivat ja kuristivat häntä, kunnes hän ei enää saanut henkeä ja menetti tajuntansa. Tästä huolimatta hän ei koskaan luopunut uskonnostaan eikä totellut heitä. Erityisesti Abu Jahl kidutti häntä paljon. Sen seurauksena Zinnira sokeutui. Kerran Abu Jahl sanoi: ”Siinäs näet! Lat ja Uzza sokaisivat sinut.” Uskonsa (iman) ilmauksena rouva Zinnira vastasi: ”Oi Abu Jahl! Vannon Allahin nimeen, ettei asia ole niin kuin sanot. Epäjumalat, joita kutsut Latiksi ja Uzzaksi, eivät kelpaa mihinkään; ne eivät edes tiedä, kuka niitä palvoo ja kuka ei. Herrani pystyy totisesti palauttamaan silmieni valon ja palauttamaan minut entiseen tilaani.”

Abu Jahl hämmästyi nähdessään kunnianarvoisan Zinniran horjumattoman uskon. Allah (ta‘ala) kuuli Zinniran rukouksen, ja hänen silmänsä alkoivat nähdä paremmin kuin ennen. Vaikka Abu Jahl ja Quraishin monijumalaiset näkivät tämän, he pysyivät itsepäisinä eivätkä uskoneet. Lisäksi he sanoivat: ”Tämäkin on heidän Profeettansa taikuutta! Ettekö ihmettele niitä hölmöjä, jotka kulkevat Muhammadin tietä? Jos heidän tiensä olisi hyvä ja oikea, me olisimme seuranneet sitä ennen ketään muuta. Onko siis orja löytänyt totuuden ennen meitä?”

Silloin Allah (ta‘ala) ilmoitti Ahqafin suuran (Surat al-Ahqaf) 11. pyhän jakeen, joka kuuluu (maal-selityksen mukaan): ”Uskottomat sanoivat uskovista: ’Jos siinä (islamissa) olisi jotakin hyvää, he (köyhät ja avuttomat) eivät olisi ehtineet meidän edellemme eivätkä olisi kiiruhtaneet siihen ennen meitä.’ Ja koska he eivät ole löytäneet sen (kunnioitetun Koraanin) avulla oikeaa tietä (kuten uskovat löysivät), he sanovat (kieltääkseen kunnioitetun Koraanin): ’Tämä kunnioitettu Koraani on vanha valhe (jonka Muhammad on keksinyt).’”

Dar al-Arqam

Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) oli kovin murheellinen siitä vainosta ja kidutuksesta, jota monijumalaiset kohdistivat hänen seuralaisiinsa. Oli löydettävä turvallinen paikka, jossa islamia voitaisiin levittää ja opiskella. Mestarimme valitsi tätä pyhää tehtävää varten kunnianarvoisan Arqamin talon.8 Talo sijaitsi Safa-kukkulan itäpuolella kapealla kujalla korkeahkolla paikalla. Sieltä näki helposti Kaaba al-Mu‘azzaman. Talon sisäänkäynti ja uloskäynti olivat hyvin sopivia ohikulkijoiden tarkkailemiseen. Lisäksi kunnianarvoisa Arqam oli yksi Mekan ylhäisistä, hyvin arvostettu henkilö. Tässä talossa Mestarimme Habib al-akram selitti islamia seuralaisilleen. Ne, jotka aikoivat tulla muslimeiksi, tulivat tähän taloon ja saivat islamin kunnian, ja kuunnellessaan Profeettamme siunattuja, sydämiä parantavia sanoja he saivat siunausta. He kuuntelivat Mestariamme Profeettaa henkeään pidätellen, aivan kuin heidän päänsä päälle olisi laskeutunut lintu, joka lentäisi pois heti, kun he sanoisivat sanankin. He opettelivat hänen siunatut sanansa ulkoa ikään kuin ahmien niitä, eikä yksikään sana jäänyt heiltä väliin. Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) omisti päivänsä Arqamin talolle ja opetti seuralaisiaan aamusta iltaan. Talo oli muslimien ensimmäinen päämaja, ”Dar al-Islam”. Ensimmäiset muslimit kokoontuivat sinne, ja näin heitä suojeltiin monijumalaisten kaikenlaisilta pahoilta teoilta.

Kuolettavaa kidutusta

Ammar ibn Yasir kertoo: ”Halusin mennä Dar al-Arqamiin, nähdä Allahin Lähettilään ja tulla muslimiksi. Ovella tapasin kunnianarvoisan Suhaibin. Kun kysyin häneltä: ’Mitä teet täällä?’, hän esitti minulle saman kysymyksen. Vastasin: ’Haluan mennä kunnianarvoisan Muhammadin luo, kuunnella hänen sanojaan ja tulla muslimiksi.’ Hän sanoi: ’Samaa varten minäkin tulin.’ Pääsimme yhdessä hänen ylevään ja arvokkaaseen seuraansa. Hän esitteli meille islamin. Tulimme ilomielin muslimeiksi.”9

Ammar oli yksi niistä uskon puolesta ponnistelleista (mujahid), jotka eivät epäröineet tunnustaa uskoaan avoimesti. Hän kesti raskaimmat kidutukset, jottei luopuisi uskonnostaan. Kun monijumalaiset tapasivat hänet yksin, he veivät hänet Ramdan seudulle Mekan kallioille, riisuivat hänen vaatteensa ja pukivat hänen ylleen rautaisen paidan.

”Oi Abu Jahl! Vannon Allahin nimeen, ettei asia ole niin kuin sanot. Epäjumalat, joita kutsut Latiksi ja Uzzaksi, eivät kelpaa mihinkään; ne eivät edes tiedä, kuka niitä palvoo ja kuka ei. Herrani pystyy totisesti palauttamaan silmieni valon ja palauttamaan minut entiseen tilaani.” Rouva Zinnira (radiyallahu ‘anha)

Näin he pitivät häntä seisomassa polttavassa auringossa ja kiduttivat häntä. Joskus he polttivat hänen selkäänsä tulella, ja hän joutui kestämään loputonta kidutusta. Joka kerta he sanoivat: ”Kiellä! Kiellä! Palvo Latia ja Uzzaa, niin pääset vapaaksi!” Kunnianarvoisa Ammar kohtasi nämä sietämättömät kidutukset suurella kärsivällisyydellä ja vastasi: ”Herrani on Allah, ja Profeettani on Muhammad (‘alaihis-salam).” Monijumalaiset raivostuivat tästä vielä enemmän ja panivat hänen rintansa päälle auringon kuumentamia kiviä, ja joskus he heittivät hänet kaivoon ja yrittivät hukuttaa hänet. Kun Ammar ibn Yasir eräänä päivänä sai kunnian olla rakkaan Profeettamme seurassa, hän sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kidutukset, joilla monijumalaiset piinaavat meitä, ovat menneet äärimmilleen.” Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sääli kunnianarvoisaa Ammaria ja sanoi: ”Ole kärsivällinen, oi Yahzanin isä!” Sitten hän rukoili: ”Oi Herrani! Älä anna kenenkään Ammarin perheestä maistaa Helvetin rangaistusta!”

Ensimmäinen marttyyri, ensimmäinen veri

Kunnianarvoisan Ammarin isä Yasir, äiti Sumayya ja veli Abdullah – koko perhe – olivat tulleet muslimeiksi. Monijumalaiset kiduttivat heitä vielä enemmän kuin kunnianarvoisaa Ammaria. Kiduttaessaan he halusivat pakottaa heidät lausumaan epäuskon (kufr) sanoja, mutta he vastasivat: ”Vaikka nylkisitte ihomme ja leikkaisitte lihamme suikaleiksi, emme tottele teitä”, ja sanoivat: ”La ilaha illallah, Muhammadun Rasulullah.” Toisella kertaa, kun Yasirin perhettä kidutettiin paikassa nimeltä Batha, Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kulki ohi. Hän tuli hyvin murheelliseksi nähdessään ne sietämättömät kärsimykset, joita hänen seuralaistensa oli kestettävä. Kun kunnianarvoisa Yasir kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kuluuko koko aikamme näin kidutuksessa?”, Mestarimme vastasi: ”Olkaa kärsivällisiä, oi Yasirin perhe! Iloitkaa, oi Ammarin perhe! Totisesti teidän palkkionne paikka on Paratiisi.” Toisella kertaa Mekan monijumalaiset kiduttivat Ammaria tulella. Mestarimme Allahin Lähettiläs tuli paikalle ja sanoi: ”Oi tuli! Ole viileä ja vahingoittamaton Ammarille, niin kuin olit Ibrahimille (‘alaihis-salam)!” Myöhemmin, kun Ammar paljasti selkänsä, tulen jälki näkyi. Tämä jälki oli jäänyt ajalta ennen Allahin Lähettilään rukousta. Jälleen eräänä päivänä, kiduttaessaan taas Yasirin perhettä, he surmasivat nuolilla kunnianarvoisan Yasirin ja hänen poikansa kunnianarvoisan Abdullahin tehden heistä marttyyreja (shahid). Abu Jahl sidotti kunnianarvoisan Sumayyan siunatut jalat köysillä. Sitten hän sidotti köysien päihin kaksi kamelia ja ajoi ne vastakkaisiin suuntiin, kunnes Sumayya repesi kahtia. Näin hän teki kunnianarvoisasta Sumayyasta marttyyrin. Kun Mestarimme Profeetta ja hänen seuralaisensa (‘alaihim-ur-ridwan) kuulivat, että armoton, sydämetön ja julma Abu Jahl ja muut monijumalaiset olivat kiduttaneet Yasirin perheen kuoliaaksi, he tulivat hyvin murheellisiksi. Tämä tapaus sitoi seuralaiset entistä lujemmin toisiinsa.10 Kun seuralaiset aikoivat suorittaa rukouksen (salat), he menivät paikkoihin, joissa ei ollut ketään, ja suorittivat palvontansa (ibadat) salassa. Eräänä tällaisena päivänä Sa‘d ibn Abi Waqqas, Sa‘id ibn Zaid, Abdullah ibn Mas‘ud, Ammar ibn Yasir ja Khabbab ibn Arat rukoilivat yhdessä Mekan laaksoista, paikassa nimeltä Abu Dubb. Silloin heitä seuranneet Akhnas ibn Shariq ja jotkut monijumalaiset tulivat ja alkoivat pilkata ja halventaa heidän palvontaansa. Kunnianarvoisa Sa‘d ibn Abi Waqqas ja hänen toverinsa eivät kestäneet tätä ja hyökkäsivät monijumalaisten kimppuun. Kunnianarvoisa Sa‘d tarttui kamelin luuhun ja löi sillä erään uskottoman pään verille. Monijumalaiset pelästyivät ja pakenivat. Näin muslimit vuodattivat ensimmäistä kertaa uskottomien verta.

Abu Dharr Ghifari kääntyy islamiin

”Olkaa kärsivällisiä, oi Yasirin perhe! Iloitkaa, oi Ammarin perhe! Totisesti teidän palkkionne paikka on Paratiisi.” Hadith as-sharif

Ihmiset saavuttivat johdatuksen (hidayat) yksi toisensa jälkeen, ja islamin valo levisi Mekan ulkopuolellekin ja alkoi valaista maailmaa. Kun uutiset islamin synnystä ja leviämisestä kantautuivat, monijumalaiset yrittivät eri keinoin estää sitä. Lopulta uutiset saavuttivat myös Bani Ghifar -heimon. Heti kun Abu Dharr Ghifari kuuli uutiset, hän lähetti veljensä Unaisin Mekkaan ja pyysi häntä ottamaan selvää tilanteesta. Unais meni Mekkaan ja oli läsnä Mestarimme Profeetan seurassa. Hän palasi täynnä ihailua häntä kohtaan. Kun hänen veljensä, kunnianarvoisa Abu Dharr, kysyi: ”Mitä uutisia tuot?”, hän vastasi: ”Oi herrani! Vannon Allahin nimeen, näin hyvin ylevän henkilön, joka käskee aina tekemään hyvää ja kieltää tekemästä pahaa.” Kun Abu Dharr Ghifari kysyi: ”Mitä ihmiset sanovat hänestä?”, hänen veljensä Unais, joka oli yksi aikansa tunnetuista runoilijoista, vastasi: ”He sanovat hänen olevan runoilija, ennustaja ja taikuri. Hänen sanansa eivät kuitenkaan muistuta ennustajien eivätkä taikureiden sanoja. Vertasin hänen sanojaan myös runoilijoiden kaikenlaisiin runoihin. Eivät ne muistuta niitäkään. Näitä vertaansa vailla olevia sanoja ei voi mitata kenenkään muun sanoilla. Vannon Allahin nimeen, että tuo henkilö julistaa totuutta ja sanoo sen, mikä on oikein. Ne, jotka eivät usko häneen, ovat valehtelijoita ja eksyksissä.” Tämän uutisen jälkeen Abu Dharr Ghifari päätti lähteä Mekkaan, tavata Mestarimme Profeetan ja tulla muslimiksi. Hän otti mukaansa kävelykepin ja vähän eväitä ja lähti innoissaan kohti Mekkaa. Saavuttuaan Mekkaan hän ei kertonut aikeistaan kenellekään, sillä monijumalaiset olivat kiivaan vihamielisiä Mestariamme Profeettaa ja uusia muslimeja kohtaan ja vainosivat heitä päivä päivältä pahemmin. Erityisesti he kiduttivat köyhiä muslimeja, joilla ei ollut puolustajia. Abu Dharr ei tuntenut Mekassa ketään. Hän oli muukalainen. Siksi hän ei kysellyt keneltäkään mitään. Kaaban luona hän odotti tilaisuutta nähdä Allahin Lähettiläs ja etsi jotakin merkkiä, joka osoittaisi, missä tämä oli. Illan tullen hän vetäytyi kadun kulmaan. Kunnianarvoisa Ali näki Abu Dharrin. Ymmärrettyään hänen olevan muukalainen Ali vei hänet kotiinsa. Koska Ali ei kysynyt häneltä mitään, Abu Dharr ei paljastanut salaisuuttaan. Aamulla hän meni jälleen Kaaballe. Vaikka hän kuljeskeli iltaan asti, hänen toiveensa ei toteutunut. Hän meni istumaan samaan paikkaan kuin aiemmin. Sinäkin iltana kunnianarvoisa Ali kulki sieltä ohi. Hän sanoi: ”Tämä miesparka ei näköjään ole vieläkään löytänyt majapaikkaa”, ja vei hänet jälleen luokseen. Aamulla hän meni taas Baitullahiin ja istuutui nurkkaansa. Kunnianarvoisa Ali kutsui hänet jälleen kotiinsa. Tällä kertaa hän kysyi häneltä, mistä ja miksi hän oli tullut. Kunnianarvoisa Abu Dharr sanoi: ”Jos lupaat varmasti antaa minulle oikeaa tietoa, kerron sinulle.” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Kerro; en paljasta asiaasi kenellekään.” Silloin Abu Dharr Ghifari sanoi: ”Kuulin, että täällä on ilmestynyt Profeetta. Olen tullut puhumaan hänen kanssaan ja pääsemään hänen luokseen.” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Olet löytänyt sen, mikä on oikein, ja toiminut viisaasti. Olen nyt menossa tuon henkilön luo. Seuraa minua ja mene sisään siihen taloon, johon minä menen. Jos huomaan matkalla jonkun, joka voisi vahingoittaa sinua, teeskentelen korjaavani kenkääni. Silloin älä odota minua, vaan ohita minut ja jatka matkaasi.” Abu Dharr Ghifari seurasi kunnianarvoisaa Alia. Lopulta hän sai kunnian nähdä Profeettamme siunatut kasvot. Ja hän tervehti häntä sanoen: ”Assalamu ‘alaikum.”

Tämä tervehdys oli islamin ensimmäinen salam-tervehdys, ja Abu Dharr Ghifari oli ensimmäinen, joka tervehti salamilla. Mestarimme Profeetta vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi: ”Olkoon Allahin (ta‘ala) armo kanssasi.” Kun Mestarimme Profeetta kysyi häneltä: ”Kuka olet?”, hän vastasi: ”Olen Ghifar-heimosta.” Profeettamme kysyi: ”Kuinka kauan olet ollut täällä?” Hän vastasi: ”Olen ollut täällä kolme päivää ja kolme yötä.” ”Kuka on antanut sinulle ruokaa?” ”En löytänyt mitään syötävää tai juotavaa paitsi Zamzamin vettä. Niin kauan kuin join Zamzamia, en tuntenut janoa enkä nälkää.” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Zamzam on siunattu. Se ravitsee nälkäisen.” Sitten Abu Dharr Ghifari sanoi Mestarillemme Profeetalle: ”Kerro minulle islamista.” Mestarimme Profeetta lausui hänelle Kalima ash-shahadan (uskontunnustuksen sanat). Hän toisti ne, sai islamin kunnian ja tuli yhdeksi ensimmäisistä muslimeista.11 Tultuaan muslimiksi kunnianarvoisa Abu Dharr Ghifari sanoi Profeetallemme: ”Oi Allahin Lähettiläs! Vannon Janab al-Haqqin nimeen, joka on lähettänyt sinut todelliseksi Profeetaksi, että julistan tämän avoimesti monijumalaisten keskuudessa.” Hän meni Kaaballe ja sanoi kovalla äänellä: ”Oi quraishilaiset! Ash-hadu an la ilaha illallah wa ash-hadu anna Muhammadan ‘abduhu wa Rasuluh – Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah (ta‘ala). Muhammad (‘alaihis-salam) on Hänen palvelijansa ja Lähettiläänsä.” Tämän kuultuaan monijumalaiset hyökkäsivät heti hänen kimppuunsa. He löivät häntä kivillä, kepeillä ja luunpaloilla ja jättivät hänet verta vuotavaksi. Tämän nähtyään kunnianarvoisa Abbas sanoi: ”Jättäkää tämä mies rauhaan, te tapatte hänet! Hän on heimosta, joka asuu kauppakaravaaninne reitin varrella. Miten voisitte enää kulkea sieltä?” Näin hän pelasti kunnianarvoisan Abu Dharrin monijumalaisten käsistä. Abu Dharr oli niin onnellinen saamastaan kunniasta tulla muslimiksi, ettei hän pysynyt aloillaan. Seuraavana päivänä hän huusi taas Kalima ash-shahadan kovaan ääneen Kaaban luona. Monijumalaiset hakkasivat hänet. Hän kaatui maahan. Jälleen kunnianarvoisa Abbas tuli ja pelasti hänet heidän käsistään. Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) käski kunnianarvoisaa Abu Dharr Ghifaria palaamaan kotimaahansa ja levittämään islamia siellä. Saatuaan tämän käskyn hän palasi heimonsa luo ja kertoi heille Allahin (ta‘ala) ykseydestä ja siitä, että Muhammad (‘alaihis-salam) on Hänen Lähettiläänsä. Hän sanoi, että se, mitä tämä julisti, oli totta ja oikeaa ja että epäjumalat, joita he palvoivat, olivat vääriä, tyhjiä ja merkityksettömiä. Osa kuulijoista alkoi vastustaa. Silloin heimon päällikkö Haffaf hiljensi huutajat ja sanoi: ”Odottakaa, kuunnellaan, mitä hänellä on kerrottavana.” Silloin kunnianarvoisa Abu Dharr Ghifari jatkoi näin: ”Ennen kuin tulin muslimiksi, menin eräänä päivänä Nuham-epäjumalan luo ja panin maitoa sen eteen. Näin, kuinka koira tuli, joi maidon ja liasi epäjumalan. Silloin ymmärsin varmasti, ettei epäjumalalla ollut voimaa estää sitä. Miten teitä voi miellyttää palvoa epäjumalaa, jota jopa koira halveksii? Eikö se ole hulluutta? Tällaista te palvotte.” Kaikki seisoivat päät painuksissa. Yksi heistä sanoi: ”Mitä sitten julistaa se Profeetta, josta puhut? Mistä tiedät, että hän puhuu totta?” Kunnianarvoisa Abu Dharr sanoi kovalla äänellä: ”Hän julistaa, että Allah (ta‘ala) on yksi, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että Allah on Se, joka luo kaiken ja omistaa ja hallitsee kaiken… Hän kutsuu ihmisiä uskomaan Häneen. Hän kutsuu heitä hyvään, hyviin tapoihin ja keskinäiseen avunantoon. Hän julistaa, kuinka inhottavaa on haudata pieniä tyttöjä elävältä, ja kuinka inhottavaa on kaikki muukin pahuus, vääryys ja julmuus, jota te teette, ja että niitä on varottava.” Ja hän selitti islamia yksityiskohtaisesti. Hän luetteli yksitellen heimonsa harhat. Sitten hän kuvasi näiden pahojen tekojen vahingollisuutta ja inhottavuutta.

Monet kuulijoista, etunenässä päällikkö Haffaf ja Abu Dharrin oma veli Unais, tulivat muslimeiksi.12

Kunnioitetun Koraanin julkinen lukeminen Kaaban luona

”Vannon Allahin nimeen, että tuo henkilö julistaa totuutta ja sanoo sen, mikä on oikein. Ne, jotka eivät usko häneen, ovat valehtelijoita ja eksyksissä.” Kunnianarvoisa Unais Ghifari (radiyallahu ‘anhu)

Eräänä päivänä Profeetan seuralaiset olivat kokoontuneet syrjäiseen paikkaan ja keskustelivat. He sanoivat: ”Vannon Allahin nimeen, ettei kukaan muu kuin Allahin Lähettiläs ole vielä saanut Quraishin monijumalaisia kuulemaan kunnioitettua Koraania julkisesti. Onko ketään, joka lukisi heille kunnioitettua Koraania julkisesti ja saisi heidät kuulemaan sen?” Kunnianarvoisa Abdullah ibn Mas‘ud oli myös paikalla. Hän sanoi: ”Minä saan heidät kuulemaan sen!” Jotkut seuralaisista sanoivat: ”Oi Abdullah! Pelkäämme, että monijumalaiset vahingoittavat sinua. Haluamme miehen, jolla on heimo ja kansa, jotka voivat tarvittaessa suojella häntä monijumalaisilta.” Hän vaati: ”Antakaa minun mennä. Janab al-Haqq suojelee minua.” Seuraavana päivänä aamupäivällä hän meni Maqam Ibrahimin luo. Monijumalaiset olivat kokoontuneet sinne. Ibn Mas‘ud lausui seisaaltaan siunatun basmalan ja alkoi lukea Armollisen suuraa (Surat ar-Rahman). Monijumalaiset kysyivät toisiltaan: ”Mitä Umm Abdin poika sanoo? Hän lukee kai niitä sanoja, jotka Muhammad on tuonut”, ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Nyrkein, potkuin ja korvapuustein he löivät hänen kasvonsa ja silmänsä mustelmille ja tekivät hänestä tunnistamattoman. Mutta lyönneistä huolimatta hän jatkoi lukemista. Hän palasi seuralaisten luo kasvot haavoilla ja mustelmilla. Seuralaiset tulivat hyvin murheellisiksi ja sanoivat: ”Pelkäsimme, että sinulle käy näin. Lopulta tapahtui se, mitä pelkäsimme.” Mutta Abdullah ibn Mas‘ud ei ollut lainkaan murheellinen. Hän sanoi: ”En ole koskaan nähnyt Allahin (ta‘ala) vihollisia niin heikkoina kuin he olivat tänään. Jos haluatte, voin huomenna aamulla saada heidät kuulemaan saman verran lisää.” Seuralaiset sanoivat: ”Ei, tämä riittää sinulle. Sait nuo raivoisat uskottomat kuulemaan sitä, mistä he eivät pidä.”13

Tufail ibn Amr kääntyy islamiin

Niinä vuosina, joina Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) alkoi levittää islamia avoimesti Mekassa, hän neuvoi ihmisiä yötä päivää ja kutsui heitä islamin uskontoon. Mekan monijumalaiset yrittivät tehdä Profeettamme ponnistelut tyhjiksi. Niitä kohtaan, jotka hyväksyivät hänen julistuksensa ja uskoivat häneen, he eivät kaihtaneet mitään valhetta, panettelua eikä kidutusta. Aina kun he näkivät jonkun puhuvan Mestarimme Profeetan kanssa, he menivät heti tämän luo ja turvautuivat kaikenlaisiin juoniin ja valheisiin, jottei tämä kuuntelisi häntä eikä uskoisi hänen sanojaan. He tekivät kaikkensa, jotta Mekkaan muualta tulevat eivät tapaisi häntä. Siihen aikaan, kun muslimit olivat ahdingossa ja kärsivät uskottomien vainoa, Mekkaan saapui Tufail ibn Amr ad-Dawsi. Tämän nähdessään monijumalaisten johtajat menivät hänen luokseen ja sanoivat: ”Oi Tufail! Olet tullut maahamme. Keskuudestamme noussut Abdalmuttalibin orpo on monin tavoin hämmästyttävä. Hänen sanansa ovat kuin taikuutta. Ne erottavat pojan isästään, veljen veljestään ja miehen vaimostaan! Esittämillään ajatuksilla hän saa aikaan sekasortoa. Poika, joka kuulee hänen sanansa, ei enää välitä isästään vaan seuraa häntä. Nyt kukaan ei enää kuuntele toista – ihmiset tulevat muslimeiksi. Pelkäämme, että tämä meitä kohdannut eripuran onnettomuus kohtaa myös sinua ja kansaasi. Olkoon tämä neuvomme sinulle: älä koskaan puhu hänen kanssaan! Älä sano hänelle sanaakaan äläkä kuuntele hänen sanojaan. Älä välitä siitä, mitä hän kertoo! Ole hyvin varovainen. Äläkä viivy täällä pitkään. Lähde heti pois!” Tufail ibn Amr kertoo, mitä sen jälkeen tapahtui:

”Vannon, että he toistivat tätä niin monta kertaa, että päätin olla puhumatta hänen kanssaan ja olla kuuntelematta hänen sanojaan. Kun menin Kaaballe, tukin korvani jopa pumpulilla siltä varalta, että ehkä kuulisin hänen sanojaan. Seuraavana aamuna menin Kaaballe. Näin Lähettilään (‘alaihis-salam) suorittavan siellä rukousta. Asetuin seisomaan hänen lähelleen. Janab al-Haqqin jumalallisen viisauden (hikma) ansiosta osa siitä, mitä hän luki, kantautui korviini. Kuinka kauniita kuulemani sanat olivatkaan! Sanoin itselleni: ’En ole mies, joka ei osaisi erottaa hyvää pahasta. Lisäksi olen runoilija. Miksi en kuuntelisi, mitä tämä mies sanoo? Jos hänen sanansa tuntuvat minusta kauniilta, hyväksyn ne; jos eivät, jätän ne.’ Piilouduin jonnekin ja pysyin siellä, kunnes Allahin Lähettiläs oli suorittanut rukouksensa ja lähti kotiinsa. Sitten seurasin häntä. Kun hän meni sisään taloonsa, menin minäkin ja sanoin: ’Oi Muhammad (‘alaihis-salam)! Kun tulin tähän maahan, kansasi kertoi minulle sitä ja tätä. He halusivat minun pysyvän loitolla sinusta. Pelosta tukin korvani pumpulilla, jotten kuulisi sanojasi. Mutta Allah (ta‘ala) antoi minun kuulla osan siitä, mitä luit. Se tuntui minusta hyvin kauniilta. Kerro nyt minulle, mitä sinulla on sanottavana! Olen valmis hyväksymään sen.’ Mestarimme Allahin Lähettiläs selitti minulle islamia ja luki osan kunnioitetusta Koraanista. Vannon, etten ollut koskaan elämässäni kuullut kauniimpia sanoja kuin nämä. Lausuin saman tien Kalima ash-shahadan ja tulin muslimiksi. Samalla hetkellä sanoin: ’Oi Allahin Lähettiläs! Olen kansani keskuudessa vaikutusvaltainen ja arvostettu mies. Kukaan heistä ei vastusta sanaani. Anna minun mennä kutsumaan heitä islamin uskontoon. Rukoile, että Allah (ta‘ala) antaisi minulle merkin, ihmeen (karama)! Olkoon tuo merkki minulle helpotukseksi ja avuksi, kun kutsun kansaani islamiin!’ Vastaukseksi tähän pyyntööni Mestarimme Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) rukoili: ’Oi Allah! Anna hänelle tunnusmerkki (aya), merkki!’ Sitten palasin kaupunkiini. Eräänä pimeänä yönä, kun saavuin kukkulalle, jolta näkyi lähde, jonka äärellä heimoni asui, otsalleni ilmestyi lampun kaltainen valo (nur), joka alkoi loistaa. Silloin rukoilin: ’Oi Allah! Siirrä tämä valo otsaltani muualle, jotteivät Daws-heimon tietämättömät nähdessään sen otsallani luulisi, että Allah on pannut sen sinne jumalalliseksi rangaistukseksi siitä, että olen luopunut uskonnostani!’ Valo siirtyi heti kädessäni olevan piiskan päähän ja riippui siellä kuin lamppu. Kun lähestyin heimoni asuinaluetta ja aloin laskeutua kukkulalta, ihmiset osoittivat toisilleen piiskani päässä lampun tavoin loistavaa valoa. Näin laskeuduin kukkulalta ja tulin kotiin. Ensimmäisenä luokseni tuli isäni ja näki minut tällaisena. Rakkaudesta minuun hän syleili minua. Isäni oli hyvin vanha. Sanoin hänelle: ’Oi isä! Jos pysyt sellaisena kuin olit, en minä kuulu sinulle, etkä sinä kuulu minulle!’ Kuultuaan tämän minulta isäni hämmästyi ja kysyi: ’Mistä syystä, poikani?’ Vastasin: ’Olen omaksunut Muhammadin (‘alaihis-salam) uskonnon ja tullut muslimiksi.’ Silloin isäni sanoi: ’Poikani, minäkin otan vastaan sen uskonnon, jonka sinä otit vastaan. Olkoon sinun uskontosi myös minun uskontoni!’ Ja hän tuli heti muslimiksi lausuttuaan Kalima ash-shahadan. Sen jälkeen opetin hänelle sen, mitä tiesin islamista. Sitten hän peseytyi ja pukeutui puhtaisiin vaatteisiin. Myöhemmin vaimoni tuli luokseni. Kerroin hänelle samat asiat. Hän hyväksyi ne ja tuli myös muslimiksi. Aamulla menin Daws-heimon keskuuteen. Selitin heille islamia ja kutsuin heidät kaikki siihen. He olivat kuitenkin hitaita ottamaan sitä vastaan. He vastustivat pitkään. He eivät luopuneet syntisistä ja pahoista teoistaan. He menivät vielä pidemmälle ja pilkkasivat minua silmäilyin ja ilmein. Koska he olivat kovin mieltyneet koronkiskontaan ja uhkapeliin, he eivät halunneet kuunnella minua. He välttelivät islamin seuraamista. He kapinoivat Allahia ja Hänen Profeettaansa vastaan.

”Profeettamme rukoili: ’Oi Herrani! Näytä Dawsin kansalle oikea tie ja tuo heidät islamin uskontoon!’ Minulle hän sanoi: ’Palaa kansasi luo! Jatka heidän kutsumistaan islamiin hymyilevin kasvoin ja lempein sanoin! Kohtele heitä lempeästi!’” Tufail ibn Amr (radiyallahu ‘anhu)

Jonkin ajan kuluttua tulin Mekkaan ja valitin kansastani Allahin Lähettiläälle. Sanoin: ’Oi Allahin Lähettiläs! Daws-heimo on kapinoinut Allahia (ta‘ala) vastaan. He eivät hyväksyneet kutsuani tulla islamiin. Rukoile heidän puolestaan!’ Rakas Profeettamme, jonka hellyys ja myötätunto kaikkia kohtaan oli suuri, kohotti kätensä, kääntyi qiblaa kohti ja rukoili: ’Oi Herrani! Näytä Dawsin kansalle oikea tie ja tuo heidät islamin uskontoon!’ Minulle hän sanoi: ’Palaa kansasi luo! Jatka heidän kutsumistaan islamiin hymyilevin kasvoin ja lempein sanoin! Kohtele heitä lempeästi!’ Palasin heti kotimaahani. En koskaan lakannut kutsumasta Dawsin kansaa islamin uskontoon.”14

Kutsu markkinoilla

Joka vuosi ihmiset eri kaupungeista tulivat tiettyinä päivinä Mekkaan vieraillakseen Kaaba al-Mu‘azzamassa. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) otti tulijat vastaan ja kertoi jokaiselle ryhmälle islamista. Hän julisti heille, että Allah (ta‘ala) on yksi (ettei ole muuta jumalaa kuin Allah), että hän itse on todellinen Profeetta ja että pelastus on tällä tiellä. Eräänä päivänä Walid ibn Mughira kutsui monijumalaiset koolle ja sanoi: ”Oi quraishilaiset! Kaaban vierailuaika on taas käsillä. Muhammadin ääni on levinnyt kaikkialle maailmaan. Arabiheimot tulevat hänen luokseen, heidän sydämensä lämpenevät hänen lempeistä sanoistaan, ja he omaksuvat hänen uskontonsa. Meidän on löydettävä tähän vastalääke. Sopikaamme yhdestä asiasta, jottemme puhuessamme hänestä eri asioita tekisi toisiamme valehtelijoiksi.” Quraishilaiset sanoivat: ”Oi Abd ash-Shamsin isä! Sinä olet meistä kaukonäköisin. Sanomme sen, minkä sinä katsot sopivaksi.” Kun Walid vastasi: ”Ei, sanokaa te, niin minä kuuntelen”, he sanoivat: ”Kutsukaamme häntä ennustajaksi.” Walid torjui tämän heti: ”Ei! Vannon, ettei hän ole ennustaja. Olemme nähneet monia ennustajia. He puhuvat epäröimättä sekä totta että valhetta. Se, mitä Muhammad lukee, ei lainkaan muistuta ennustajien keksintöjä. Sitä paitsi emme ole tähän mennessä koskaan kuulleet Muhammadilta valhetta. Jos sanomme niin, kukaan ei usko meitä.” Silloin he sanoivat: ”Sanokaamme, että hän on riivattu, että hän on hullu.” Walid vastusti jälleen ja sanoi: ”Ei! Vannon, ettei hän ole riivattu eikä hullu. Tunnemme riivatut ja hullut ja tunnistamme mielenvikaisuuden merkit. Häntä eivät vaivaa hengenahdistuskohtaukset, kouristukset ja vapina eivätkä kuvitellut pelot. Jos sanomme niin, meitä kutsutaan valehtelijoiksi.” Quraishilaiset sanoivat: ”Sanokaamme, että hän on runoilija.” Walid torjui tämänkin: ”Ei hän ole runoilijakaan! Tunnemme kaikenlaiset runot hyvin. Se, mitä hän lukee, ei lainkaan muistuta mitään runoutta.” Silloin he sanoivat: ”Sanokaamme, että hän on taikuri.” Walid sanoi: ”Ei hän ole taikurikaan. Olemme nähneet taikureita ja heidän taikojaan; nekin me tunnemme. Hänen sanoissaan ei ole jälkeäkään taikuudesta. Muhammadin sanat voittavat koko maailman. Hän ei myöskään ole tuntematon henkilö. Emme voi erottaa ihmisiä hänestä emmekä estää heitä puhumasta hänen kanssaan. Lisäksi hän on vertaisiaan ylivertaisempi kaunopuheisuudessa ja puhetaidossa, kauniissa ja merkitysrikkaassa puheessa. Lyhyesti sanottuna: mitä ikinä sanoisimmekin hänestä, ihmiset ymmärtävät sen olevan valhetta.” Kun quraishilaiset eivät keksineet muuta sanottavaa, he sanoivat: ”Sinä olet meistä vanhin ja kokenein. Hyväksymme sen, mitä sanot.”

”Minä menen resitoimaan uudestaan. En ole koskaan nähnyt monijumalaisia yhtä heikkoina kuin tänään. Heidän voimattomuutensa ilahduttaa minua. Ei minun kokemani vaino ja piina satuta minua.” Abdullah ibn Mas‘ud (radiyallahu ‘anhu)

Walid ibn Mughira mietti hetken. Sitten hän yllytti ihmisiä ympärillään sanoen: ”Parasta on sittenkin kutsua häntä taikuriksi, noidaksi. Se on uskottavinta. Sillä sanoillaan hän erottaa ihmiset heimoistaan ja sukulaisistaan, ja hän luo kuilun veljien ja ystävien välille.” Quraishilaiset lähtivät kukin matkoihinsa ja kertoivat Mekassa ympärilleen kerääntyneille ihmisille: ”Muhammad on taikuri!” Tätä sanomaa he levittivät ihmisten pariin. Kun heimot alkoivat saapua Kaabaan vierailulle, he menivät niitä vastaan, eikä jäänyt ketään, jota he eivät olisi varoittaneet puhumasta Mestarimme Profeetan kanssa. Monijumalaisten tempauksien vuoksi islam alkoi herättää uteliaisuutta kaikissa arabimaissa, ja ihmisten mielissä alkoi herätä epäilyksiä ja kysymyksiä epäjumalia kohtaan. Allah (ta‘ala) lähetti kunnianarvoisia jakeita, joissa Hän ilmoitti antavansa uskottoman Walid ibn Mughiran maistaa katkeraa rangaistusta. Hän julisti Kietoutuneen suuran (Surat al-Muddaththir) 11.–29. jakeissa (maal-selityksen mukaan): ”(Oi Minun Lähettilääni!) Jätä Minun huolekseni sen henkilön (uskottoman, kuten Walid ibn Mughiran) asia (rankaiseminen), jonka Minä loin yksinäiseksi (vailla omaisuutta)! (Anna Minun antaa tälle uskottomalle hänen ansaitsemansa rangaistus.) Minä olen suonut hänelle yltäkylläisesti rikkauksia (soin tälle kiittämättömälle ihmiselle, jolla ei ollut mitään, puutarhoja, viinitarhoja ja omaisuutta ja myöhemmin monia siunauksia). Annoin hänelle lapsia (jotka ovat vahvoja ja valmiita torjumaan heti jokaisen häneen kohdistuvan hyökkäyksen), jotka ovat aina hänen rinnallaan. Hänelle olen tehnyt kaiken helpoksi ja soin hänelle suuria mahdollisuuksia (tasoitin hänen tiensä, niin että hän saattoi saavuttaa kaiken vaivatta. Hän saavutti korkean aseman Mekassa, hän sai lempinimen Raihanat al-Arab. Hän esiintyi heimolleen erityisen arvovaltaisena miehenä.). Silti hän (tämä ahne, kiittämätön mies) haluaa kaikkien näiden mahdollisuuksien jälkeen Meidän antavan hänelle yhä lisää (omaisuutta ja lapsia). (Hän ei arvosta hänelle suotuja siunauksia eikä yritä olla niistä kiitollinen.) Ei missään nimessä! Hänen toiveitaan ei koskaan toteuteta! (Tämän kieltäjän ja ahneen ihmisen toiveita ei toteuteta. Hänelle ei suoda lisää omaisuutta eikä poikia.) Sillä hän vastustaa Meidän jakeitamme jääräpäisesti. Minä ajan hänet ankarasti Helvetin liukkaalle kalliolle, jolla jalka ei pysy, ja laitan hänet kokemaan vaikeuksia ja vastoinkäymisiä! (Annan hänelle hänen ansaitsemansa ankaran ja tuskallisen rangaistuksen Helvetissä.) (Eräänä päivänä Mestarimme Profeetta resitoi kuuluvasti Koraania Kaabassa, ja jakeet vaikuttivat syvästi Walid ibn Mughiraan. Hän meni quraishilaisten luo ja sanoi: ’Kuulin, mitä Muhammad resitoi. Ne eivät voi olla ihmisen tai jinnin sanoja. Ne eivät ole runoutta eivätkä ennustajan sanoja. Tuo mies ei myöskään valehtele. Olen kuullut monia ytimekkäitä sanoja, mutta näitä en voi verrata mihinkään. Oletteko koskaan nähneet hänen valehtelevan?’ Quraishilaiset huolestuivat suunnattomasti ja sanoivat: ’Voi! Olemme menettäneet myös tämän viisaan, rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen! Muhammadin (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanat tekivät vaikutuksen häneenkin.’ He lähettivät heti hänen luokseen Abu Jahlin. Abu Jahl saapui ja sanoi: ’Mikä saa sinut näyttämään noin murheelliselta ja apealta? Onko Muhammadin taikuus vaikuttanut sinuunkin, vai oletko saanut jotakin hänen rikkauksistaan ja omaisuudestaan? Olemme tehneet keskenämme päätöksen: jos himoitset rikkauksia ja omaisuutta, annamme sinulle niin paljon rikkauksia ja omaisuutta kuin tahdot. Älä harhaudu väärille teille.’ Siihen Walid ibn Mughira sanoi: ’Olen Quraishin rikkain mies. Miten voisitte tarjota minulle jotain tällaista!’ Tähän Abu Jahl vastasi: ’Hyvä on! Miksi sitten puhuit niin ylistävästi Koraanista, jota hän luki?’) (Sitten, hyökätäkseen Allahin Lähettiläältä kuulemaansa Koraania vastaan,) tuo kieltäjä mietti mielessään (punnitsi asiaa) ja laati arvionsa (ilmoitti pohdintansa tuloksen). Olkoon hän tuhon oma! Kuinka hän arvioikaan! (Hän esitti epäjohdonmukaisen, ristiriitaisen ja mahdottoman arvion, joka kumosi sen, mitä hän oli itse aiemmin sanonut. Tällä miehellä oli tarve kiemurrella omien sanojensa vuoksi. Hän mietti, miten voisi selittää sanansa heille.)

Perikato hänet kohdatkoon toistamiseen! Kuinka hän arvioikaan (niin hirvittävästi)! Sitten hän katsoi (keskittyi asiaan ja pohti sitä uudelleen läpikotaisin saadakseen sen täysin hallintaansa). Sitten hän kurtisti kulmiaan ja synkistyi. Sitten hän kääntyi pois totuudesta ylimielisenä ja sanoi: ’Tämä on silkkaa entisaikojen taikuutta (joka on kulkenut suusta suuhun). Tämä ei ole muuta kuin kuolevaisen puhetta!’” (Hän oli kuitenkin aiemmin kansansa keskuudessa tunnustanut, että kunnianarvoisen Koraanin sanat olivat ihmeellisiä eivätkä muistuttaneet ihmisten tai jinnien sanoja. Sitten tämä kieltäjä pyörsi sanansa miellyttääkseen kansaansa ja herjasi Koraania, joka ei sitä lainkaan ansainnut. Siten hän ansaitsi jumalallisen rangaistuksen. Allah (ta‘ala) sanoi:) ”Minä heitän hänet Helvettiin (Saqariin, polttavaan tuleen). Tiedätkö, mikä Saqar on? (Mistä voisit tietää, mikä tuo polttava tuli on? Tiedätkö sen ominaisuuksista?) Se ei säästä ketään eikä jätä mitään! (Se ei tapa mutta ei anna myöskään elää! Se ei päästä ulos niitä, jotka siihen joutuvat, eikä lakkaa kiduttamasta heitä.) Se kuorii ihmiseltä koko ihon (polttaa ja kärventää sen mustaksi) ja paljastaa luut.”

Monijumalaiset kuuntelevat kunnianarvoisaa Koraania

Monijumalaisten ylhäiset estivät ihmisiä uskomasta erilaisten tempausten ja julmuuksien avulla. He kielsivät mekkalaisia kuuntelemasta Muhammadin (‘alaihis-salam) resitoimia jakeita. He kuitenkin menivät itse öisin salaa rakkaan Profeettamme Muhammadin (‘alaihis-salam) talon kulmille piileksimään ja kuuntelemaan jakeita. Kun aamu valkeni, he huomasivat, että kukin heistä oli toisista tietämättä saapunut salaa yöllä kuulemaan Koraania. He ojensivat toisiaan sanoen: ”Älkäämme tehkö enää näin.” Seuraavana yönä he kuitenkin taas, tietämättöminä toistensa läsnäolosta, menivät talon kulmille piiloon kuuntelemaan Koraania. He hämmästyivät, kun he näkivät toisensa aamun sarastaessa. He lähtivät kukin suuntaansa vannoen, etteivät enää koskaan tekisi samaa, mutta he eivät pystyneet pidättäytymään siitä. Heistä ei kuitenkaan tullut uskovia, sillä he antoivat periksi alemmalle itselleen (nafs) ja muille turhanpäiväisille ajatuksille, kuten ylimielisyydelle ja pelolle, että muut monijumalaiset tuomitsisivat heidät. He estivät myös muita uskomasta. Tämäkään ei riittänyt: he huusivat kaduilla, että ”Muhammad on taikuri”. Eräänä iltapäivänä monijumalaiset kerääntyivät Kaaban ympärille ja sanoivat: ”Kutsukaamme Muhammad tänne keskustelemaan tästä asiasta, jotta kukaan ei voisi myöhemmin moittia meitä ja meidät katsottaisiin syyttömiksi.” He lähettivät viestin Mestarillemme Allahin Lähettiläälle (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam). Kutsun saatuaan Mestarimme Profeetta saapui Kaabaan ja istui monijumalaisten eteen. Monijumalaiset sanoivat: ”Oi Muhammad! Kutsuimme sinut tänne päästäksemme sopimukseen kanssasi. Vannomme, ettei yksikään arabi ole aiheuttanut kansalleen yhtä paljon ongelmia kuin sinä! Olet tuominnut uskontomme! Olet herjannut jumaliamme! Olet halveksinut älyämme! Olet hajottanut yhtenäisyytemme ja ajanut meidät toinen toistamme vastaan! Ei ole pahaa, jota et olisi tuonut päällemme! Jos haluat tulla rikkaaksi teoillasi ja sanoillasi, anna meidän kerätä sinulle omaisuutta enemmän kuin haluat. Jos haluat mainetta ja kunniaa, anna meidän hyväksyä sinut herraksemme. Jos haluat olla hallitsija, julistakaamme sinut hallitsijaksi ja kerääntykäämme ympärillesi. Jos olet jonkin vallassa, anna meidän pelastaa sinut siltä. Jos kyseessä on jinnien aiheuttama sairaus, suo meidän käyttää koko omaisuutemme, jotta löytäisimme siihen parannuskeinon!” Maailmojen Mestari kuunteli heitä kärsivällisesti ja antoi sitten tämän suurenmoisen vastauksen: ”Oi quraishilaiset! Mikään mainitsemistanne asioista ei koske minua. En ole tullut luoksenne sen kanssa, minkä toin, vaatimaan omaisuuttanne, saavuttamaan suurta kunniaa ja mainetta keskuudessanne tai tulemaan hallitsijaksenne. Allah (ta‘ala) on kuitenkin lähettänyt minut teille Profeetaksi ja ilmoittanut minulle Kirjan. Hän on käskenyt minun olla teille (niille teistä, jotka ottavat sen vastaan) hyvän sanoman tuoja (Paratiisista) ja varoittaja (Helvetistä niille, jotka eivät ota sitä vastaan).

”Raivokkaat, kovasydämiset tietämättömät eivät usko sinuun. Heistä suurin osa on tekopyhiä (munafiq).” Katumuksen suura, 9:97

Olen ilmoittanut teille tämän Herrani käskyn ja antanut teille neuvoja. Jos hyväksytte sen, minkä olen tuonut, se on oleva osanne ja varanne sekä tässä maailmassa että Tuonpuoleisessa. Jos ette hyväksy sitä vaan hylkäätte sen, minun osanani on kestää kaikki vaikeudet ja täyttää Janab al-Haqqin käsky, kunnes Allah (ta‘ala) ratkaisee asian minun ja teidän välillänne…” Abu Jahl, Umayya ibn Khalaf ja muut monijumalaiset vastasivat: ”Oi Muhammad! Tiedät hyvin, ettei kenenkään toimeentulo ole vaikeampaa kuin meidän. Jos kerran olet Profeetta, rukoile Herraasi, että Hän poistaisi nuo elämäämme ahdistavat ja vaikeuttavat vuoret! Rukoile, että Hän laajentaisi maatamme ja laittaisi jokia virtaamaan sen halki, kuten Damaskoksessa ja Irakissa! Rukoile, että Hän herättäisi henkiin joitakin esi-isistämme, ennen kaikkea Qusai ibn Kilabin. Qusai ibn Kilab oli totuudellinen ja suuri mies. Kysykäämme häneltä, ovatko sanasi totta vai valetta! Jos hän vahvistaa sinun puhuvan totta ja jos täytät toivomuksemme, me tunnustamme sinut. Näin meille selviäisi myös asemasi Herrasi luona. Jos et tee tätä meille, pyydä jotain itsellesi Herraltasi. Pyydä Häntä lähettämään enkeli, joka vahvistaisi sanasi ja pitäisi meidät loitolla sinusta! Herrasi pitäisi myös antaa sinulle puutarhoja, kartanoita ja aarteita, jotta pääsisit eroon toimeentulohuolista! Sillä sinä kuljeskelet markkinoilla ja teet työtä elantosi eteen kuten mekin!” Mestarimme Maailmojen Ylpeys (Fakhr al-alam) vastasi heille: ”Minua ei lähetetty luoksenne näiden asioiden vuoksi. Olen tuonut teille Janab al-Haqqilta vain sen, minkä kanssa Allah (ta‘ala) on minut lähettänyt. Sen olen teille ilmoittanut. En ole sellainen, joka pyytää Herraltaan (rikkauksia ja omaisuutta). Allah (ta‘ala) lähetti minut hyvän sanoman tuojaksi (Paratiisista niille teistä, jotka ottavat vastaan sen, mitä olen tuonut) ja varoittajaksi (Helvetistä niille teistä, jotka eivät sitä hyväksy vaan hylkäävät sen).” Tällä kertaa monijumalaiset sanoivat: ”Koska Herrasi totisesti tekee mitä tahansa Hän tahtoo, pyydä Häntä repimään taivas halki ja pudottamaan se niskaamme! Ellet tee tätä, emme usko sinuun!” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Tämä asia kuuluu Allahille (ta‘ala). Jos Hän tahtoo tehdä sen teille, Hän totisesti tekee sen!” Tämän jälkeen monijumalaiset menivät vielä pidemmälle ja sanoivat: ”Oi Muhammad! Eikö Herrasi tiennyt, että istuisimme kanssasi ja mitä kysyisimme ja pyytäisimme sinulta, koska Hän ei ilmoittanut sitä etukäteen eikä opettanut sinua? Miksei Hän ilmoittanut, mitä Hän tekee meille, jos emme ota vastaan sitä, minkä olet meille ilmoittanut? Ellet tuo enkeleitä todistamaan sanojesi totuutta, emme usko sinuun… Meillä ei ole enää mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Vannomme, ettemme jätä sinua rauhaan! Joko me tuhoamme sinut tai sinä meidät…” Nähdessään heidän etääntyvän hänestä kokonaan sen sijaan, että he olisivat lähentyneet häntä, rakas Profeettamme lähti heidän luotaan.15 Kun Mekan monijumalaiset hylkäsivät Maailmankaikkeuden Sulttaanin, Allah (ta‘ala) lähetti ilmoituksen Jibrilin (‘alaihis-salam) välityksellä ja vastasi heille kunnianarvoisissa jakeissa. Hän ilmoitti ankarista rangaistuksista, jotka heitä kohtaisivat. Karjan suuran (Surat al-An‘am) 4.–11. jakeissa sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”Ei ole yhtäkään heidän Herransa merkeistä heille saapunutta merkkiä (yhtäkään Koraanin jaetta, todistetta tai ihmettä), josta he eivät olisi kääntyneet pois.

Kun Totuus (Koraani) saapui heille, he kutsuivat sitä valheeksi ja kielsivät sen. Mutta pian he saavat tiedon (rangaistuksen) siitä, mitä he pilkkasivat. Eivätkö he (Mekan asukkaat) nähneet, kuinka monta sukupolvea Me olemme hävittäneet ennen heitä? Eivätkö he tienneet sitä varmasti? Me annoimme heille kaikki mahdollisuudet, joita Me emme ole antaneet teille. Me lähetimme heidän päälleen runsaita sateita taivaalta. Me annoimme jokien virrata heidän (puutarhojensa, hedelmätarhojensa ja palatsiensa) alta. Sitten Me tuhosimme heidät heidän syntiensä tähden (ja koska he eivät olleet kiitollisia näistä siunauksista). Heidän jälkeensä Me loimme uusia sukupolvia. Vaikka olisimme lähettäneet sinulle paperille kirjoitetun kirjan ja he olisivat pidelleet sitä käsissään, nuo uskottomat olisivat jääräpäisyydessään silti sanoneet: ’Tämä ei ole muuta kuin ilmeistä taikuutta.’ Ja he sanoivat: ’Kunpa hänelle olisi lähetetty enkeli (jonka mekin voisimme nähdä) (ja joka kertoisi meille, että Muhammad (‘alaihis-salam) on Profeetta)!’ Jos Me olisimme lähettäneet enkelin (eivätkä he silti olisi uskoneet), asia olisi totisesti jo ratkaistu (tuomio heidän kaikkien tuhoamisestaan olisi annettu). Silloin heille ei olisi annettu lykkäystä silmänräpäystäkään, eikä heihin olisi enää katsottu. Jos Me olisimme tehneet hänestä (Profeetasta) enkelin, Me olisimme silloinkin näyttäneet hänet (miehen) hahmossa ja heittäneet heidät samaan epäilykseen, jossa he nyt ovat. Totisesti myös sinua edeltäneitä profeettoja pilkattiin, ja onnettomuus ja piina, jotka olivat rangaistus siitä, mitä he pilkkasivat, saartoivat heidät joka puolelta. Sano: ’Vaeltakaa maan päällä ja katsokaa sitten, millainen oli niiden loppu, jotka kielsivät profeetat!’” Ratkaisun suuran (Surat al-Furqan) 7.–10. jakeissa sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”Uskottomat sanoivat: ’Millainen profeetta tämä on? Hän syö ja juo ja kulkee kaduilla kuten mekin. Jos hän olisi Profeetta, enkeli tulisi hänen luokseen. Hänellä olisi avustajia, jotka myös toisivat meille sanoman ja varoittaisivat meitä Helvetistä. Tai hänen Herransa lähettäisi hänelle rahakätköjä, tai hänellä olisi hedelmätarhoja ja maatiloja, ja hän söisi, mitä ikinä haluaa.’ Väärintekijät sanoivat toisilleen: ’Jos te seuraatte häntä, seuraatte noiduttua miestä.’ (Oi Minun rakastettuni!) Katso, millaisia hirvittäviä vertauksia he ovat esittäneet sinusta; he ovat poikenneet oikealta tieltä ja joutuneet harhaan. Enää he eivät löydä tietä ulos harhasta johdatukseen. Kuinka ylevä onkaan Allahin (ta‘ala) kunnia! Jos Hän tahtoo, Hän antaa sinulle (tässä maailmassa) jotain tätä parempaa: puutarhoja ja hedelmätarhoja, joiden alla virtaavat joet, ja rakentaa sinulle palatseja!” 21. jakeessa sanotaan myös (maal-selityksen mukaan): ”Ne, jotka eivät toivo kohtaavansa Meitä, sanoivat: ’Kunpa enkelit olisi lähetetty meidän luoksemme (ilmoittamaan, että Muhammad puhuu totta), tai kunpa näkisimme Herramme!’ Totisesti heillä on suuria luuloja itsestään, ja he ovat ylittäneet rajan suuressa julkeudessaan…” Saban suuran (Surat Saba’) 9. jakeessa sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”Jos Me tahtoisimme, Me antaisimme maan niellä heidät (kuten Qarunin, koska he näkivät selkeät jakeemme ja silti kielsivät ne), tai pudottaisimme heidän päälleen kappaleita taivaasta (kuten teimme Aykan asukkaille).” Yöllisen matkan suuran (Surat al-Isra’) 97. jakeessa sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”… Tuomiopäivänä Me kokoamme heidät kasvot maata kohti, sokeina, mykkinä ja kuuroina! Heidän määränpäänsä on Helvetti; aina kun sen tuli hiipuu, Me lietsomme sen liekkejä!” Kun monijumalaiset kuulivat heistä ilmoitetut kunnianarvoisat jakeet, heistä tuli entistäkin vihamielisempiä.

”Tuomiopäivänä Me kokoamme heidät kasvot maata kohti, sokeina, mykkinä ja kuuroina! Heidän määränpäänsä on Helvetti; aina kun sen tuli hiipuu, Me lietsomme sen liekkejä!” Yöllisen matkan suura, 17:97

Erityisesti Ubayy ibn Khalaf ja hänen veljensä Umayya tuottivat Allahin Lähettiläälle paljon surua. Onneton Ubayy tuli Profeettamme ylhäiseen seuraan mädäntynyt luu kädessään. Hän sanoi: ”Oi Muhammad! Väitetään, että sinun Allahisi herättää tämän luun henkiin, kun se on jo mädäntynyt. Onko se totta? Sinä siis luulet, että Herrasi herättää henkiin sen, mikä on mädäntynyt!” ja musersi luun. Sitten hän puhalsi luupölyä rakkaan Profeettamme päälle ja jatkoi: ”Oi Muhammad! Kuka pystyy herättämään henkiin sen, joka on näin hajonnut?” Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi: ”Kyllä. Allah (ta‘ala) ottaa hengen sekä sinulta että siltä… Sitten Hän herättää sinut henkiin ja heittää sinut Helvettiin.” Tämän tapauksen jälkeen Janab al-Haqq ilmoitti nämä jakeet (maal-selityksen mukaan): ”Eikö tuo (kieltävä) ihminen nähnyt ja tiennyt varmasti, että Me olemme luoneet hänet siemenpisarasta? Silti hänestä tuli avoin riidanhaastaja. Hän unohti, miten hänet luotiin, ja esitti Meille vertauksen: ’Kuka herättää henkiin nämä luut, kun ne ovat mädäntyneet ja murentuneet?’ (Oi Minun Lähettilääni!) Sano: ’Ne herättää henkiin Hän, joka loi ne ensimmäisen kerran (kun niitä ei ollut), ja Hän (Allah (ta‘ala)) tuntee perin pohjin kaiken luodun. Hän (Allah (ta‘ala)) on se, joka antaa teille tulta vihreästä puusta, ja katso, te sytytätte siitä tulenne. Eikö Hän, joka loi taivaat ja maan, kykenisi luomaan heidän kaltaisiaan? Totisesti kykenee. Hän on kaiken Luoja, Kaikkitietävä…’”16

Khalid ibn Sa‘id kääntyy islamiin

Islamiin kutsumisen varhaisina aikoina Khalid ibn Sa‘id näki unen. Unessaan hän seisoi Helvetin partaalla, ja hänen isänsä yritti työntää hänet sinne. Juuri silloin hän näki Profeettamme tarttuvan häntä vyötäisiltä ja pelastavan hänet putoamasta Helvettiin. Hän heräsi huutaen ja sanoi: ”Vannon Allahin kautta, että tämä uni on tosi.” Kun hän meni ulos, hän kohtasi kunnianarvoisan Abu Bakrin ja kertoi tälle unestaan. Kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi hänelle: ”Unesi on tosi. Tuo mies on Allahin (ta‘ala) Profeetta. Mene heti ja seuraa häntä! Tottele häntä, ota vastaan hänen tuomansa uskonto ja pysy hänen kanssaan. Hän suojelee sinua putoamasta Helvettiin, kuten näit unessasi. Mutta isäsi jää Helvettiin!”

Kunnianarvoisa Khalid ibn Sa‘id oli unen vaikutuksen vallassa. Hän ei tuhlannut aikaa vaan meni saman tien Muhammadin (‘alaihis-salam) luo paikkaan nimeltä Ajyad ja kysyi: ”Oi Muhammad! Mihin sinä kutsut ihmisiä?”

Mestarimme Profeetta vastasi: ”Kutsun ihmisiä uskomaan yhteen ainoaan Allahiin, jolla ei ole puolisoa eikä vertaista, ja siihen, että Muhammad (‘alaihis-salam) on Hänen palvelijansa ja Profeettansa, sekä luopumaan kivenmurikoiden palvomisesta – kivien, jotka eivät kuule eivätkä näe, jotka eivät voi vahingoittaa eivätkä hyödyttää ja jotka eivät tiedä, kuka niitä palvoo ja kuka ei.”

Tämän jälkeen Khalid ibn Sa‘id kääntyi saman tien muslimiksi sanoen: ”Minäkin todistan, ettei ole muuta palvonnan arvoista jumalaa kuin Allah (ta‘ala), ja todistan myös, että sinä olet Allahin (ta‘ala) Profeetta!” Hänen kääntymisensä muslimiksi ilahdutti Profeettaamme suuresti. Hänen jälkeensä myös hänen vaimonsa Umayya sai kunnian kääntyä muslimiksi. Kunnianarvoisa Khalid ibn Sa‘id halusi, että hänen veljensäkin kääntyisivät islamiin, ja ponnisteli sen eteen. Heistä ‘Umar ibn Sa‘id oli jo kääntynyt muslimiksi.

”Oi Allah! Anna heille heidän syntinsä anteeksi! Sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Hadith as-sharif

Kun heidän isänsä Abu Uhaiha, joka oli kiivas islamin vihollinen, sai tietää Khalidin ja ‘Umarin kääntyneen muslimeiksi ja suorittavan rukouksia eräässä syrjäisessä paikassa Mekassa, hän lähetti ne poikansa, jotka eivät olleet muslimeja, hakemaan heidät luokseen. Sitten hän käski heitä luopumaan uudesta uskonnostaan. Hän alkoi haukkua ja piestä heitä.

Sitten hän sanoi Khalid ibn Sa‘idille: ”Oletko sinä alistunut Muhammadille? Näethän, että hän toimii omaa kansaansa vastaan ja loukkaa tuomallaan sanomalla epäjumaliamme ja esi-isiämme!”

Kun kunnianarvoisa Khalid ibn Sa‘id vastasi: ”Vannon Allahin kautta, että Muhammad (‘alaihis-salam) puhuu totta. Olen alistunut hänelle. Kuolen mieluummin kuin luovun uskonnostani!”, hänen isänsä vihastui entisestään. Hän hakkasi poikaansa kepillä, kunnes se meni poikki, ja sanoi: ”Oi kelvoton poikani! Mene minne ikinä tahdot. Vannon, etten anna sinulle leivänmurustakaan!” Kunnianarvoisa Khalid sanoi: ”Jos sinä lopetat elättämiseni, Allah (ta‘ala) totisesti antaa minulle elantoni.”

Isä uhkasi muita poikiaan sanoen: ”Jos joku teistä puhuu hänen kanssaan, teen teille sen, mitä en tehnyt hänelle.” Hän vangitutti kunnianarvoisan Khalidin talonsa kellariin ja jätti tämän ilman ruokaa ja vettä kolmeksi päiväksi Mekan kuumuuteen.

Kunnianarvoisa Khalid ibn Sa‘id sai kuitenkin tilaisuuden paeta isänsä kynsistä. Hänen isänsä sairastui vakavasti. Maatessaan sairasvuoteella Abu Uhaiha sanoi vihassaan islamia kohtaan:

”Jos paranen tästä sairaudesta ja pääsen taas jaloilleni, jokaikinen mekkalainen palvoo epäjumaliamme. Kukaan ei voi palvoa muuta kuin niitä!” Jotta hänen isänsä vihamielisyys todellista uskontoa kohtaan loppuisi ja jottei tämä vahingoittaisi hänen muslimiveljiään, kunnianarvoisa Khalid kohotti kätensä ja rukoili: ”Oi Allah, joka loit maailmat! Älä anna isäni nousta tältä sairasvuoteelta!” Janab al-Haqq hyväksyi hänen rukouksensa; Abu Uhaiha ei enää noussut sairasvuoteeltaan, vaan kuoli.

Mus‘ab ibn Umair kääntyy islamiin

Mus‘ab ibn Umair (radiyallahu ‘anhu)17 kuului yhteen Quraishin jalosukuisista ja varakkaista perheistä. Kun hän kuuli Profeettamme siunattuja sanoja, hän tunsi sydämessään suurta rakkautta. Hän paloi halusta päästä hänen luokseen. Lopulta hän meni Dar al-Arqamiin ja kääntyi muslimiksi. Tämän kuultuaan hänen äitinsä ja isänsä riistivät häneltä kaiken ja alkoivat kiduttaa häntä. Saadakseen hänet hylkäämään uskontonsa he vangitsivat hänet talonsa kellariin ja jättivät hänet päiväkausiksi ilman ruokaa ja vettä. Arabian polttavan auringon alla he tuottivat hänelle raskasta, lähes sietämätöntä kärsimystä. Kunnianarvoisa Mus‘ab ibn Umair kuitenkin kesti kärsivällisesti nämä raskaat ja säälimättömät kidutukset eikä hylännyt islamia.

Ennen kääntymistään muslimiksi kunnianarvoisa Mus‘ab oli perheensä varakkuuden ansiosta kasvanut vauraudessa ja yltäkylläisyydessä. Kaikki kadehtivat häntä. Kun hänestä tuli muslimi, hänen perheensä riisti häneltä kaiken ja kidutti häntä. Eräänä päivänä Mus‘ab ibn Umair, joka oli kestänyt kaikki vaikeudet uskontonsa tähden, tuli Mestarimme Allahin Lähettilään luo. Kunnianarvoisa Ali kertoi hänen tulostaan seuraavasti: ”Istuimme Allahin Lähettilään seurassa. Silloin Mus‘ab ibn Umair tuli luoksemme. Hänen vaatteensa olivat paikattuja, ja hänen tilansa oli säälittävä. Kun Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) näki hänet tuollaisena, hänen siunatut silmänsä täyttyivät kyynelistä. Koska Mus‘ab ei kokemistaan kidutuksista ja köyhyydestä huolimatta hylännyt uskontoaan, Allahin Lähettiläs sanoi: ’Katsokaa tätä miestä, jonka sydämen Allah (ta‘ala) on valaissut valollaan. Näin, miten hänen vanhempansa ruokkivat häntä mitä parhaimmilla ruoilla ja juomilla. Rakkaus Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Lähettilääseensä on saattanut hänet siihen tilaan, jossa hänet näette.’”

Sano Haqq palavasti!
Saat osaksesi paljon suosiota,
kaikki ovet avautuvat,
jamalullah (Allahin kauneus) ilmestyy sinulle.
Shams Tabrizi tietää tämän:
maailma ei ole ikuinen, se tuhoutuu,
koko luomakunta katoaa,
vain Allah elää iänkaikkisesti.
Salatullah salamullah,
‘Alaika ya Rasulullah.