BADRIN TAISTELU
”Jää kotiisi (Umm Waraqa) ja lue Koraania. Allah (ta‘ala) suo sinulle totisesti marttyyrikuoleman.” Hadith as-sharif
Tätä sotaretkeä kutsutaan myös nimillä toinen Badr, Badr al-qital ja Badr al-kubra. Seuralaisten menestys sariyyoissa alkoi pelottaa uskottomia. Siitä lähtien heidän karavaaninsa kulkivat saattueina ja sotilaiden saattamina. Hijran toisena vuonna Mekan monijumalaiset keräsivät pääomaa jokaisesta perheestä ja lähettivät tuhannen kamelin karavaanin Damaskokseen. Sitä johti Abu Sufyan, yksi Mekan merkittävimmistä miehistä, joka ei ollut vielä tullut muslimiksi.1 Karavaania suojelemaan määrättiin noin neljäkymmentä vartijaa. Myytyään tavarat he aikoivat ostaa kaikilla rahoilla aseita, ja näillä aseilla oli tarkoitus sotia muslimeja vastaan.
Kun Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sai tietää, että monijumalaiset olivat lähettäneet suuren karavaanin kauppamatkalle Damaskokseen, hän antoi muutamille muhajireille tehtäväksi tutkia heidän tilanteensa. Kun he saapuivat Dhu’l-Ushaira -nimiseen paikkaan, he saivat tietää, että karavaani oli jo mennyt ohi, ja palasivat Medinaan. Jos uskottomat menettäisivät aseensa ja tavaransa, he eivät enää pystyisi vahingoittamaan islamin kansaa, ja heidän vastarintansa murtuisi. Tämän vuoksi Mestarimme Allahin Lähettiläs arvioi tilanteen ja aloitti heti valmistelut sotaan.
Mestarimme Profeetta jätti Abdullah ibn Umm Maktumin sijaisekseen johtamaan rukouksia.2 Kunnianarvoisa Talha ibn Ubaidullah ja Sa‘id ibn Zaid lähetettiin tiedustelijoiksi ottamaan selvää karavaanin paluusta.3 Kunnianarvoisan ‘Uthmanin hän käski jäädä Medinaan, koska tämän vaimo oli vakavasti sairas. Sitten hän antoi tehtäviä vielä neljälle muulle, joten tehtävän saaneita oli kahdeksan.
Tämä oli tilaisuus, jota ei saanut päästää käsistä. Mestarimme Profeetta valmisteli heti kaiken ja marssi ramadan ash-sharif -kuun kahdentenatoista päivänä kohti Badria kolmensadanviiden muhajireihin ja ansareihin kuuluvan seuralaisen kanssa. Tehtävän saaneet mukaan lukien heitä oli 313.4 Heistä kuusikymmentäneljä oli muhajireja.
Badr oli paikka, jossa Mekkaan, Medinaan ja Syyriaan johtavat tiet risteävät.
Juuri varttuneet nuorukaiset ja jopa naiset anoivat Mestariltamme Profeetalta lupaa osallistua tälle sotaretkelle. Umm Waraqa tuli Mestarimme Allahin Lähettilään luo ja sanoi: ”Uhrattakoon äitini ja isäni sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! Jos sallit, haluaisin lähteä kanssanne. Sidon haavoittuneiden haavat ja hoidan sairaita. Ehkä Allah (ta‘ala) suo minullekin marttyyrikuoleman!” Silloin Habib al-Akram (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi: ”Jää kotiisi ja lue Koraania. Allah (ta‘ala) suo sinulle totisesti marttyyrikuoleman.”
Reitti Badrin taisteluun
”Oi Allah! He (seuralaiseni) kulkevat jalan – anna heille ratsuja! Oi Allah! He ovat vailla vaatteita ja alastomia – pue heidät! Oi Allah! He ovat nälkäisiä – ravitse heidät! He ovat köyhiä – rikastuta heidät anteliaalla armollasi (fadl al-karam)!” Hadith as-sharif
Sa‘d ibn Abi Waqqas kertoi: ”Kun Mestarimme Allahin Lähettiläs aikoi lähettää takaisin lapset, jotka halusivat lähteä kanssamme sotaan, näin, että veljeni Umair yritti piiloutua jonnekin, jottei häntä huomattaisi. Hän oli silloin kuusitoistavuotias. Kysyin häneltä: ’Mikä sinua vaivaa, kun piileskelet noin?’ Hän vastasi: ’Pelkään, että Mestarimme Allahin Lähettiläs pitää minua liian nuorena ja lähettää minut takaisin! Minä haluan osallistua sotaretkelle ja toivon, että Allah (ta‘ala) suo minulle marttyyrikuoleman.’ Kun hänestä kerrottiin Mestarillemme Allahin Lähettiläälle, hän sanoi veljelleni: ’Palaa takaisin!’ Silloin veljeni Umair alkoi itkeä. Mestarimme Habib al-Akram, armon valtameri, ei kestänyt hänen kyyneliään ja antoi luvan. Minä itse jopa sidoin miekan hänen vyötärölleen, koska hän ei pystynyt tekemään sitä itse.”5 Rakkaan Profeettamme, Maailmojen Mestarin, lippua kantoivat Mus‘ab ibn Umair, Sa‘d ibn Mu‘az ja kunnianarvoisa Ali.6 Seuralaisilla oli vain kolme hevosta ja seitsemänkymmentä kamelia. Hevosista yksi kuului Mikdadille, yksi Zubairille ja yksi Marsad ibn Abi Marsadille. Yhdellä kamelilla ratsasti vuorotellen kaksi tai kolme miestä. Mestarimme Allahin Lähettiläs ratsasti vuorotellen kunnianarvoisan Alin, Abu Lubaban ja Marsad ibn Abi Marsadin kanssa. He kaikki kuitenkin anoivat, ettei Lähettiläs (‘alaihis-salam) kulkisi jalan vaan ratsastaisi kamelilla koko ajan: ”Uhrattakoon henkemme sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! Älä laskeudu kamelin selästä. Me kävelemme jalan jalon persoonasi sijasta.” Maailmankaikkeuden Sulttaani ei kuitenkaan pitänyt itseään heistä erillisenä vaan sanoi: ”Te ette ole minua vahvempia kävelemään, enkä minä tarvitse palkkiota ja palkintoa vähemmän kuin te.” Mestarimme, Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), ja hänen jalot seuralaisensa kulkivat autiomaan halki paahtavassa kuumuudessa. Lisäksi he paastosivat. Levittääkseen islamia seuralaiset kestivät monia koettelemuksia ja seurasivat Mestariamme Profeettaa rakkaudella ja innolla. Tien päässä heitä näet odotti Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä tyytyväisyys, siellä odottivat marttyyrikuolema ja Paratiisi, joita he niin palavasti kaipasivat… Rakas Profeettamme katsoi seuralaistensa tilaa ja rukoili: ”Oi Allah! He kulkevat jalan – anna heille ratsuja! Oi Allah! He ovat vailla vaatteita ja alastomia – pue heidät! Oi Allah! He ovat nälkäisiä – ravitse heidät! He ovat köyhiä – rikastuta heidät anteliaalla armollasi (fadl al-karam)!”
Kun rakas Profeettamme ja hänen siunattu sotajoukkonsa marssivat tässä kauheassa kuumuudessa kohti Badria, myös Damaskoksesta tuleva monijumalaisten karavaani oli lähestynyt Badria. Kaksi seuralaista, jotka Mestarimme Profeetta oli lähettänyt hankkimaan tietoja karavaanista, saivat selville, että karavaani saattaisi saapua Badriin päivän tai kahden kuluttua, ja palasivat nopeasti takaisin. Kun karavaanin miehet saapuivat kylään, josta nuo kaksi seuralaista olivat saaneet tietonsa, he kysyivät kyläläisiltä: ”Tiedättekö mitään muslimien tiedustelijoista?” Nämä vastasivat: ”Emme tiedä. Mutta kaksi miestä tuli ja istui hetken tuolla, sitten he nousivat ja lähtivät.”
Abu Sufyan meni osoitettuun paikkaan ja tutki sen. Hän hieroi rikki maassa olevaa kamelinlantaa ja näki siinä rehun siemeniä. Hän sanoi: ”Tämä on Medinan rehua. Luulen, että nuo kaksi miestä ovat Muhammadin (‘alaihis-salam) tiedustelijoita.” Arvatessaan muslimien olevan aivan lähellä hän pelästyi kovasti. Karavaanin kohtalosta huolissaan hän päätti kulkea Punaisenmeren rannikkoa pitkin Mekkaan niin nopeasti kuin mahdollista ja matkata yötä päivää aikaa hukkaamatta. Lisäksi hän lähetti Damdam ibn Amr Ghifari -nimisen viestinviejän Mekkaan ilmoittamaan tilanteesta.7
Saavuttuaan Mekkaan tämä mies repäisi paitansa rikki edestä ja takaa. Hän käänsi kamelinsa satulan ylösalaisin. Oudon näköisenä hän alkoi huutaa ja valittaa: ”Apua! Apua!… Oi quraishilaiset! Rientäkää! Muhammad ja hänen seuralaisensa ovat hyökänneet karavaaninne ja Abu Sufyanin hallussa olevan omaisuutenne kimppuun. Jos ehditte ajoissa, voitte pelastaa karavaaninne!…”
Tämän kuultuaan mekkalaiset kokoontuivat heti ja valmistautuivat. He kokosivat seitsemänsataa kameliratsastajaa, sata ratsumiestä ja satayviisikymmentä jalkamiestä. Kun Abu Lahabille sanottiin: ”Tule sinäkin mukaan!”, hän vetosi pelosta sairauteensa. Sijaisekseen hän lähetti As ibn Hishamin. Monijumalainen Umayya ibn Khalaf valmistautui sotaan hyvin vastahakoisesti. Hän oli näet kuullut, että Mestarimme Profeetta oli sanonut: ”Seuralaiseni tappavat Umayyan.” Hän pelkäsi, koska tiesi, ettei Profeetta koskaan poikkea totuudesta. Siksi hän vastasi Abu Jahlin kehotuksiin olevansa vanha ja hyvin lihava. Kun Abu Jahl kuitenkin syytti häntä pelkuruudesta, hänen oli pakko lähteä.
Monijumalaisten armeijassa oli noin tuhat miestä. Kaikilla oli yllään rautahaarniska. He ottivat mukaansa kauniisti laulavia naisia eivätkä unohtaneet myöskään soittimia ja juomia. He ajattelivat voittavansa näin vahvalla armeijalla heti paitsi kolmesatapäisen myös tuhatpäisen armeijan. Joukossa oli jopa sellaisia, jotka laskivat jo ennen lähtöä, keitä he tappaisivat ja minkä sotasaaliin he ottaisivat. Heidän kaikkien suurin tavoite oli kuitenkin tuhota islam. Tämä raivoisa monijumalaisten joukko lähti matkaan naisten lyödessä tamburiineja ja laulaessa.
Tuolloin Abu Sufyan oli jo kaukana Badrista ja kulkenut pitkän matkan kohti Mekkaa. Kun hän oli varma, että vaara oli ohi, hän lähetti yhden miehistään, Qais ibn Imri al-Qaisin, quraishilaisten luo ja käski sanoa: ”Oi Quraishin kansa! Te lähditte Mekasta suojellaksenne karavaanianne, miehiänne ja omaisuuttanne. Me olemme pelastuneet vaarasta. Palatkaa nyt takaisin!…” Hän myös neuvoi heitä: ”Varokaa marssimasta Medinaan taistelemaan muslimeja vastaan!”
Kun Qais toi viestin monijumalaisten armeijalle, Abu Jahl sanoi: ”Vannon, että menemme Badriin ja juhlimme siellä kolme päivää ja kolme yötä: teurastamme kameleita ja juomme viiniä. Ympäröivät heimot näkevät meidät, kadehtivat meitä ja huomaavat, ettemme pelkää mitään. Sen jälkeen kukaan ei mahtimme pelossa uskalla hyökätä meitä vastaan. Oi voittamaton Quraishin armeija! Eteenpäin!…” Kun Qais näki, ettei Abu Jahl ollut valmis kuuntelemaan neuvoja, hän palasi ja kertoi tilanteesta Abu Sufyanille. Kaukonäköinen ja varovainen Abu Sufyan ei voinut olla sanomatta: ”Voi! Voi Quraishia!… Tämä on Amr ibn Hishamin (Abu Jahlin) suunnitelma. Hän teki sen varmasti siksi, että haluaa olla kansan johtaja. Mutta tällainen röyhkeys on aina suuri puute ja onnettomuuden merkki. Jos muslimit kohtaavat heidät, voi Quraishia!…”
Hän vei karavaanin nopeasti Mekkaan ja liittyi armeijaan. Sillä välin Mestarimme Sarwar al-Kainat (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lähestyi seuralaisineen Badria. Jossakin vaiheessa hän näki islamin armeijan joukossa kaksi Medinan monijumalaista, Khubaib ibn Yasafin ja Qais ibn Muharrisin. Hän tunnisti Khubaibin, vaikka tällä oli rautakypärä päässään, ja sanoi kunnianarvoisalle Sa‘d ibn Mu‘azille: ”Eikö tuo ole Khubaib?” Tämä vastasi: ”Kyllä, oi Allahin Lähettiläs!” Khubaib oli rohkea, sodankäynnin taidon hallitseva soturi. Hän tuli Qaisin kanssa Mestarimme Allahin Lähettilään luo. Profeettamme kysyi heiltä: ”Miksi tulette kanssamme?” He vastasivat: ”Sinä olet sisaremme poika ja naapurimme. Tulemme kansamme kanssa keräämään sotasaalista!” Kun Mestarimme kysyi Khubaibilta: ”Uskotko Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä?”, tämä vastasi: ”En.” Lähettiläs (‘alaihis-salam) sanoi: ”Palaa sitten takaisin! Joka ei ole meidän uskontoamme, ei voi olla kanssamme!” Khubaib sanoi: ”Kaikki tuntevat rohkeuteni ja urheuteni ja tietävät, että olen soturi, joka iskee haavoja vihollisen rintaan. Taistelen sotasaaliin vuoksi sinun puolellasi vihollistasi vastaan.” Mestarimme Profeetta ei ottanut hänen apuaan vastaan.
”Joka ei ole meidän uskontoamme, ei voi olla kanssamme!” Hadith as-sharif
Jonkin ajan kuluttua Khubaib toisti pyyntönsä, mutta Profeettamme antoi hänen ymmärtää, ettei hänen toivettaan voitu täyttää, ellei hänestä tulisi muslimia. Kun he saapuivat Rawha-nimiseen paikkaan, Khubaib tuli Mestarimme Allahin Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) luo ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Nyt uskon, että Allah (ta‘ala) on maailmojen Herra, ja uskon sinun profeetallisuuteesi.” Silloin Mestarimme Sarwar al-Kainat iloitsi suuresti. Palattuaan Medinaan myös Qais (radiyallahu ‘anhu) sai kunnian uskoa (iman).
Kun islamin armeija saapui Safran laaksoon, se sai tietää, että mekkalaiset olivat koonneet armeijan ja marssivat kohti Badria pelastaakseen karavaaninsa. Mestarimme Profeetta kutsui seuralaisensa koolle ja neuvotteli heidän kanssaan tilanteesta. Kun Medinan muslimit olivat ‘Aqabassa antaneet Mestarillemme Allahin Lähettiläälle uskollisuudenvalan (bai‘a), he olivat näet luvanneet: ”Oi Allahin Lähettiläs! Tule kaupunkiimme. Siellä suojelemme sinua viholliseltasi, vaikka se maksaisi henkemme, ja seuraamme sinua.” Nyt he olivat kuitenkin lähteneet Medinasta. Ja heitä vastassa oli suuri vihollisarmeija, joka oli heitä moninkertaisesti vahvempi miesten, aseiden ja varallisuuden puolesta.
Kun Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi seuralaistensa mielipidettä, muhajirit Abu Bakr as-Siddiq ja ‘Umar al-Faruq nousivat kumpikin vuorollaan ja sanoivat, että vihollisen armeijaa vastaan oli taisteltava. Sitten nousi myös muhajireihin kuuluva Mikdad ibn Aswad ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Tee niin kuin Allah (ta‘ala) käskee. Kulje Hänen käskynsä mukaan. Olemme kanssasi joka hetki; emme jätä sinua hetkeksikään. Emme sano mitään sellaista, mitä Israelin lapset sanoivat Musalle (‘alaihis-salam) (maal-selityksen mukaan): ’Oi Musa! Niin kauan kuin tuo tyrannien ja vääryydentekijöiden kansa on tuolla seudulla, me emme koskaan mene sinne emmekä koskaan astu siihen maahan. Menkää siis sinä ja Herrasi yhdessä ja taistelkaa heitä vastaan, te kaksi. Me jäämme istumaan tänne…’8 Me uhraamme henkemme ja päämme Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä tiellä. Vannomme Allahin (ta‘ala) kautta, joka lähetti sinut todellisena Profeettana, että vaikka lähettäisit meidät meren taakse Abessiniaan, me menisimme. Emme koskaan vastusta sinua vähääkään. Olemme valmiita täyttämään jokaisen toiveesi. Uhrattakoon äitini ja isäni, jopa henkeni, sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs!…”
Badrin taistelu
Mikdadin puhe ilahdutti suuresti rakasta Profeettaamme. Hän rukoili hänelle hyvää.9
”Oi Allahin Lähettiläs! Tee niin kuin Allah (ta‘ala) käskee. Kulje Hänen käskynsä mukaan. Olemme kanssasi joka hetki; emme jätä sinua hetkeksikään.” Mikdad ibn Aswad (radiyallahu ‘anhu)
Tässä asiassa Medinan muslimien mielipide oli ratkaiseva, koska heitä oli eniten ja koska he olivat luvanneet suojella Allahin Lähettilästä Medinassa. Taistella Medinan ulkopuolella he eivät olleet luvanneet. Kun tämä ajatus ymmärrettiin, ansareihin kuuluva Sa‘d ibn Mu‘az nousi ja sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Jos sallit, puhun ansarien puolesta.” Saatuaan luvan hän sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Me olemme uskoneet sinuun ja vahvistaneet profeetallisuutesi todeksi. Kaikki, mitä olet tuonut, on totta ja oikeaa. Olemme antaneet sinulle lujan lupauksen ja vannoneet kuuntelevamme ja tottelevamme sinua. Emme koskaan luovu tästä lupauksesta, ja minne ikinä menetkin, olemme käytettävissäsi. Käskysi on meille kallis. Me uhraamme henkemme ja päämme sinun tielläsi. Vannomme Allahin (ta‘ala) kautta, joka lähetti sinut todellisena Profeettana: jos sinä sukeltaisit mereen, mekin sukeltaisimme perässäsi. Kukaan meistä ei jää jälkeen. Mitä ikinä siunatussa mielessäsi onkin, käske, niin me noudatamme sitä. Uhrattakoon omaisuutemme henkemme mukana. Emme koskaan käännä selkäämme viholliselle. Olemme sitkeitä taistelussa. Toivomme on ilahduttaa sinua ja saavuttaa tyytyväisyytesi. Olkoon Allahin (ta‘ala) armo kanssanne…” Nämä sanat kuultuaan seuralaiset liikuttuivat syvästi. Kaikki ilmoittivat yhtyvänsä näihin sanoihin koko sydämestään. Mestarimme Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ilahtui suuresti. Hän rukoili kunnianarvoisan Sa‘din ja hänen toveriensa puolesta. Nyt epäröinnille ei ollut enää sijaa. Olipa vihollisia kuinka paljon tahansa ja olivatpa he kuinka vahvoja tahansa, kunniakkaat seuralaiset seuraisivat rakasta Profeettaamme silmää räpäyttämättä marttyyrikuolemaan asti ja saavuttaisivat Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä tyytyväisyyden. Niin kauan kuin Maailmankaikkeuden Mestari kulki heidän edellään, ei ollut paikkaa, jonne he eivät olisi menneet… Nähdessään seuralaistensa uskollisuuden ja innon Mestarimme Maailman Ylpeys antoi heille ilosanoman: ”Eteenpäin! Iloitkaa Allahin (ta‘ala) armosta. Vannon Allahin kautta, on kuin näkisin jo nyt paikat, joissa quraishilaiset lyödään ja kaatuvat taistelukentälle, ja kuin näkisin heidät!” Tämän ilosanoman jälkeen seuralaiset marssivat rakkaudella Mestarimme Allahin Lähettilään perässä.
Enkelien apu
Oli perjantain vastainen yö, kun he saapuivat Badrin lähistölle. Rakas Profeettamme sanoi seuralaisilleen: ”Toivon, että voitte saada tietoja tuon pienen kukkulan vieressä olevalta kaivolta.” Hän lähetti sinne Allahin (ta‘ala) leijonan kunnianarvoisan Alin, Sa‘d ibn Abi Waqqasin, Zubair ibn Awwamin ja muutamia muita seuralaisiaan. Kunnianarvoisa Ali ja hänen toverinsa menivät heti kaivolle. Siellä he näkivät Quraishin kamelipaimenia ja vedenkantajia. Nämä pakenivat nähdessään muslimit, mutta kaksi heistä saatiin kiinni. Toinen oli Aslam, Hajjajin poikien orja, ja toinen Ariz Abu Yasar, As ibn Sa‘idin poikien orja.
Kun heidät tuotiin Mestarimme Profeetan eteen, Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kysyi heiltä: ”Missä quraishilaiset ovat?” He vastasivat: ”He ovat leiriytyneet tuon näkyvän hiekkadyynin taakse.” Mestarimme kysyi: ”Kuinka monta quraishilaista siellä on?” He vastasivat: ”Emme tiedä.” Kysymykseen ”Kuinka monta kamelia he teurastavat päivässä?” he vastasivat: ”Yhtenä päivänä yhdeksän, toisena kymmenen.” Silloin Mestarimme Profeetta sanoi: ”Heitä on vähemmän kuin tuhat ja enemmän kuin yhdeksänsataa.” Sitten hän kysyi jälleen: ”Ketkä Quraishin ylhäisistä ovat heidän mukanaan?” Kun he vastasivat: ”‘Utba, Shaiba, Harith ibn Amr, Abu’l-Buhtari, Hakim ibn Huzam, Abu Jahl, Umayya ibn Khalaf…”, Mestarimme Allahin Lähettiläs kääntyi seuralaistensa puoleen ja sanoi: ”Mekan kansa on heittänyt eteenne sydäntensä rakkaimmat palat.” Sitten hän kysyi noilta kahdelta: ”Kääntyikö joku quraishilaisista takaisin matkalla tänne?” He vastasivat: ”Kyllä. Akhnas ibn Abi Sharik Bani Zuhrasta palasi takaisin.” Mestarimme sanoi: ”Vaikka hän ei ollut oikealla tiellä eikä tuntenut Tuonpuoleista, Allahia (ta‘ala) eikä Kirjaa, hän osoitti Bani Zuhralle oikean tien… Palasiko heidän lisäkseen joku muu?” Hän sai vastauksen: ”Adi ibn Ka‘bin pojat palasivat.”10
Mestarimme Profeetta lähetti kunnianarvoisan ‘Umarin quraishilaisten luo tarjoamaan sovintoa – viimeisenä varoituksena. ‘Umar ibn Khattab sanoi heille: ”Oi te uppiniskaiset! Lähettiläs (‘alaihis-salam) sanoo: ’Luopukoot kaikki tästä aikeesta ja palatkoot turvallisesti takaisin. Minulle on näet mieluisampaa taistella muita kuin teitä vastaan kuin taistella teitä vastaan!…’”
Vastaukseksi tähän tarjoukseen eräs Quraishin monijumalaisista, Hakim ibn Huzam, astui esiin ja sanoi: ”Oi Quraishin kansa! Muhammad on kohdellut teitä hyvin oikeudenmukaisesti. Hyväksykää heti se, mitä hän pyytää. Jos ette tee niin kuin hän sanoo, vannon, ettei hän tästä lähtien ole teitä kohtaan enää yhtä oikeudenmukainen!…” Abu Jahl suuttui Hakimin sanoista ja sanoi: ”Tätä emme koskaan hyväksy, emmekä palaa ennen kuin olemme kostaneet muslimeille, jottei kukaan enää koskaan uskalla hyökätä karavaaniemme kimppuun.” Näin hän esti rauhan. Kunnianarvoisa ‘Umar palasi.
Sinä yönä Mestarimme Profeetta ja hänen kunniakkaat seuralaisensa saapuivat Badriin ennen monijumalaisia ja pysähtyivät kaivojen lähelle. Mestarimme Profeetta neuvotteli seuralaistensa kanssa ja kysyi heidän mielipidettään siitä, mihin päämaja tulisi perustaa. Heidän joukostaan nousi Hubab ibn Munzir, joka oli tuolloin vasta kolmekymmentäkolmevuotias, ja pyysi puheenvuoroa. Kun se annettiin, hän kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Onko tämä paikka, johon Allah (ta‘ala) käski sinun perustaa päämajan ja jossa on ehdottomasti pysyttävä? Vai onko se valittu oman harkinnan mukaan sotilaallisena ratkaisuna?” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Ei! Tämä paikka on valittu sotilaallisena ratkaisuna.”
Silloin kunnianarvoisa Khabbab sanoi: ”Uhrattakoon äitini ja isäni, jopa henkeni, sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs!
Me olemme sotureita ja tunnemme nämä seudut hyvin. Siinä kaivossa, joka on lähellä Quraishin leiripaikkaa, on runsaasti makeaa vettä. Jos sallit, asettukaamme sinne. Täyttäkäämme kaikki ympäröivät kaivot. Tehkäämme sitten allas ja täyttäkäämme se vedellä. Kun taistelemme vihollista vastaan, voimme janon yllättäessä tulla juomaan omasta altaastamme. Vihollinen taas ei löydä vettä ja joutuu ahdinkoon.”11 Samassa Jibril (‘alaihis-salam) toi ilmoituksen, että tämä ajatus oli oikea. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Oi Khabbab! Oikea mielipide on se, jonka sinä esitit”, ja nousi. He menivät kaikki yhdessä mainitun kaivon luo. He täyttivät kaikki kaivot paitsi sen, jossa oli makeaa vettä, ja tekivät suuren altaan. He täyttivät sen vedellä ja asettivat sen ääreen juoma-astioita.
Sillä välin kunnianarvoisa Sa‘d ibn Mu‘az tuli kunnianarvoisan Mestarimme Profeetan luo ja ehdotti: ”Oi Allahin Lähettiläs! Tekisimmekö sinulle taatelipalmun oksista varjokatoksen, jonka alla voisit istua?” Mestarimme Maailman Ylpeys ilahtui Sa‘din ajatuksesta ja rukoili hänen puolestaan. Varjokatos tehtiin heti. Profeettojen Sulttaani kiersi kunniakkaiden seuralaistensa kanssa taistelukentän ja tarkasteli sitä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja osoitti siunatulla kädellään yksi kerrallaan paikkoja, joissa Quraishin monijumalaiset kaatuisivat, sanoen: ”Inshallah (jos Allah (ta‘ala) suo), tässä lyödään huomenna aamulla se-ja-se ja hän kaatuu! Inshallah, tässä lyödään huomenna aamulla se-ja-se ja hän kaatuu! Tässä! Tässä!…”
Myöhemmin kunnianarvoisa ‘Umar kertoi: ”Näin, että jokainen heistä lyötiin ja kaatui täsmälleen niissä paikoissa, joihin Anteliaimman Lähettiläs oli asettanut siunatun kätensä. He eivät olleet piiruakaan edempänä eivätkä taaempana.”
Maailmojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) jakoi seuralaiset kolmeen ryhmään. Muhajirien lipun hän antoi Mus‘ab ibn Umairille, ausilaisten lipun Sa‘d ibn Mu‘azille ja khazrajilaisten lipun Hubab ibn Munzirille. Kukin ryhmä kokoontui oman lippunsa alle.12 Mestarimme Profeetta asetti armeijan riveihin ja järjesti sen.
”Inshallah, tässä lyödään huomenna aamulla se-ja-se ja hän kaatuu! Inshallah, tässä lyödään huomenna aamulla se-ja-se ja hän kaatuu! Tässä! Tässä!…” Hadith as-sharif
Järjestäessään armeijaa hän kosketti siunatussa kädessään pitämällään kepillä riviltä esiin työntyneen Sawad ibn Gaziyyan rintaa ja sanoi: ”Asetu riviin, oi Sawad!” Sawad sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kädessäsi oleva keppi satutti minua. Allahin (ta‘ala) tähden, joka lähetti sinut oikean uskonnon, Kirjan ja oikeudenmukaisuuden kanssa, haluan minäkin koskettaa sinua kepillä samalla tavalla.” Kaikki seuralaiset hämmästyivät hänen sanoistaan. Voiko Maailmankaikkeuden Mestarilta vaatia hyvitystä? Onko sellainen edes mahdollista? Mestarimme Allahin Lähettiläs kuitenkin avasi siunatun paitansa etuosan ja sanoi: ”Tule, ota hyvitys ja peri oikeutesi!” Silloin kunnianarvoisa Sawad suuteli suuren ilon ja rakkauden vallassa Mestarimme Habib al-Akramin (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) siunattua rintaa.
Kaikki olivat odottaneet hyvitystä, ja tämän nähdessään he alkoivat ihailla veljeään Sawadia ja kadehtia häntä. Kun rakas Profeettamme kysyi: ”Miksi teit niin?”, hän vastasi: ”Uhrattakoon äitini ja isäni, jopa henkeni, sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! Tänään näen, että kuolemani hetki on Allahin (ta‘ala) käskystä tullut, ja pelkään joutuvani eroon jalosta persoonastasi. Siksi halusin, että huuleni koskettaisivat siunattua kehoasi näinä viimeisinä hetkinämme. Halusin, että tämä olisi syy siihen, että puhuisit puolestani tuomiopäivänä ja pelastuisin rangaistuksesta.” Mestarimme Profeetta liikuttui syvästi hänen rakkaudestaan ja rukoili kunnianarvoisan Sawadin puolesta.
Siunatun islamin armeijan oikeaa siipeä oli määrä johtaa sankarillisen muslimisoturin Zubair ibn Awwamin ja vasenta siipeä Mikdad ibn Aswadin.13
Mestarimme Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) halusi neuvotella kunniakkaiden seuralaistensa kanssa siitä, miten taistelu aloitettaisiin. Hän kysyi: ”Miten te taistelette?” Silloin Asim ibn Thabit nousi jousi ja nuoli kädessään ja esitti mielipiteensä: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kun quraishilaiset tulevat noin sadan metrin päähän meistä, ammutaan heitä nuolilla. Kun he ovat kivenheiton päässä, heitetään kiviä käsin. Ja kun he tulevat niin lähelle, että keihäämme ylettyvät, taistellaan keihäillä, kunnes ne katkeavat. Sitten vedetään miekat esiin ja taistellaan!” Mestarimme Profeetta piti tästä taktiikasta. Hän antoi seuralaisilleen seuraavan käskyn: ”Älkää jättäkö rivejänne. Pysykää lujasti paikoillanne liikkumatta. Älkää aloittako taistelua, ennen kuin minä käsken. Älkää tuhlatko nuolianne, ennen kuin vihollinen on tullut lähelle. Ampukaa nuolia, kun vihollinen paljastaa itsensä kilpensä takaa. Kun he tulevat vielä lähemmäksi, heittäkää kiviä käsin. Kun he ovat aivan lähellä, käyttäkää keihäitä. Ja kun kohtaatte vihollisen rinta rintaa vasten, taistelkaa miekoilla…”
Sen jälkeen asetettiin vartiot, ja seuralaisten annettiin levätä. Allahin (ta‘ala) viisaudesta (hikma) he vaipuivat niin syvään uneen, etteivät he kyenneet edes nostamaan silmäluomiaan. Kun Mestarimme Profeetta vetäytyi taatelipalmun oksista tehtyyn varjokatokseen, kunnianarvoisa Abu Bakr ja sitten Sa‘d ibn Mu‘az vetivät miekkansa ja vartioivat katoksen sisäänkäyntiä. Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) nosti siunatut kätensä ja alkoi suuren murheen vallassa anoa Allahia (ta‘ala): ”Oi Herrani! Jos tuhoat tämän pienen joukon, kukaan ei enää palvo Sinua maan päällä…” Tämä liikuttava rukous jatkui aamuun asti.
Paikka, johon siunattu islamin armeija oli perustanut päämajansa, oli hiekkainen. Siksi siellä oli vaikea kulkea, ja jalat upposivat hiekkaan. Allahin (ta‘ala) armosta ja Mestarimme Allahin Lähettilään rukouksen (du‘a) siunauksesta sinä yönä alkoi sataa yhä rankemmin, niin että purot tulvivat yli äyräidensä. Vesiastiat täyttyivät, ja maa kovettui niin, etteivät jalat enää uponneet.
Monijumalaiset taas jäivät mudan ja tulvan keskelle.
Fajrin (aamunkoiton) jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs herätti seuralaisensa rukoukseen.
Johdettuaan aamurukouksen hän puhui vihollista vastaan käytävän jihadin ja marttyyrikuoleman ansioista ja rohkaisi seuralaisia taisteluun. Hän sanoi: ”Totisesti Allah (ta‘ala) käskee sitä, mikä on totta ja oikeaa. Hän ei hyväksy kenenkään tekoja, joita ei ole tehty Allahin (ta‘ala) tyytyväisyyden tähden… Pyrkikää täyttämään Herramme käsky tässä paikassa, jossa Hän on luvannut teille armonsa ja anteeksiantonsa, ja selvitkää koetuksesta! Sillä Hänen lupauksensa on tosi, Hänen sanansa on totuus ja Hänen rangaistuksensa on ankara. Minä ja te olemme sidoksissa Allahiin (ta‘ala), joka on Hayy (Elävä) ja Qayyum (kaiken Ylläpitäjä). Häneltä olemme hakeneet turvaa, Häneen olemme pitäneet kiinni ja Häneen olemme luottaneet. Ja Hänen luokseen on viimeinen paluumme. Antakoon Allah (ta‘ala) anteeksi minulle ja kaikille muslimeille!…”
Ramadan ash-sharifin seitsemäntenätoista päivänä nousi perjantain aurinko. Pian alkaisi historian armottomin, epätasaisin, tärkein ja suurin sota…
Toisella puolella olivat Maailman Ylpeys (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ja kourallinen hänen kunniakkaita seuralaisiaan, jotka eivät hetkeäkään epäröineet uhrata henkeään; toisella puolella oli raivoisa ja hillitön uskottomien joukko, joka oli kokoontunut tuhoamaan islamin kokonaan ja surmaamaan Profeetan, jolle oli suotu kunnia olla Allahin (ta‘ala) Habib (rakastettu). Valitettavasti heidän joukossaan oli myös Anteliaimman Lähettilään sukulaisia. Hekin olivat tulleet Badriin taistelemaan rakasta veljenpoikaansa vastaan.
”Oi Herrani! Tuolla tulevat Quraishin monijumalaiset kaikessa ylpeydessään ja ylimielisyydessään!… He uhmaavat Sinua ja kieltävät Profeettasi. Oi Allah! Pyydän Sinua täyttämään minulle antamasi lupauksen – avun ja voiton!…” Hadith as-sharif
Mestarimme Profeetta tarkasti vielä kerran armeijan järjestyksen ja toisti käskynsä. Sillä välin Quraishin monijumalaiset tulivat ulos leiristään ja alkoivat virrata Badrin laaksoon. Useimmilla heistä oli haarniska. Suuren ylpeyden ja ylimielisyyden vallassa he hyökkäsivät islamin armeijaa vastaan. Nähdessään monijumalaisten olemuksen Mestarimme Allahin Lähettiläs meni kunnianarvoisan Abu Bakrin kanssa telttaan, nosti siunatut kätensä ja alkoi anoa Janab al-Haqqia: ”Oi Herrani! Tuolla tulevat Quraishin monijumalaiset kaikessa ylpeydessään ja ylimielisyydessään!… He uhmaavat Sinua ja kieltävät Profeettasi. Oi Allah! Pyydän Sinua täyttämään minulle antamasi lupauksen – avun ja voiton!… Oi Allah! Jos tahdot tämän pienen muslimijoukon tuhoutuvan, ei jää ketään, joka palvoisi Sinua!…”
Näin hän anoi lakkaamatta yhä uudelleen Allahia (ta‘ala) ja pyysi apua. Mestarimme Profeetan äärimmäisen liikuttava, sydäntä särkevä anominen jatkui, kunnes hän unohti itsensä ja hänen viittansa (rida) putosi hänen siunatuilta hartioiltaan. Kunnianarvoisa Abu Bakr, joka ei kestänyt tätä palavaa anomista, nosti siunatun viitan suurella kunnioituksella maasta, asetti sen Mestarimme siunatuille hartioille ja lohdutti häntä sanoen: ”Uhrattakoon henkeni sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! Riittää jo tämä anominen!… Olet sinnikkäästi rukoillut (du‘a) Herraasi! Allah (ta‘ala) suo sinulle totisesti pian lupaamansa voiton.” Silloin Maailmojen Mestari tuli ulos teltasta lausuen seuraavia jakeita (maal-selityksen mukaan): ”Tämä joukko (Badrissa) lyödään pian, ja he kääntävät selkänsä ja pakenevat. Ei, heidän todellisen rangaistuksensa aika on tuomiopäivä (qiyama). Sen hetken rangaistus on vielä kauheampi ja katkerampi.”14
Rakas Profeettamme tuli armeijansa eteen. Hän lausui kunniakkaille seuralaisilleen seuraavat jakeet (maal-selityksen mukaan): ”Oi te, jotka uskotte! Kun kohtaatte vihollisjoukon, pysykää lujina ja muistakaa usein Allahia (ta‘ala), jotta pelastuisitte… Näin voitte toivoa pelastusta. Totelkaa Allahia ja Hänen Lähettilästään. Älkää kiistelkö keskenänne, muuten epäonnistutte ja voimanne katoaa. Olkaa kärsivällisiä, sillä Allah (ta‘ala) on kärsivällisten kanssa.”15
Tämän oli määrä olla ensimmäinen sota, jossa vihollista vastaan taisteltiin koko armeijan voimin. Sota oli alkamaisillaan. Jännitys oli huipussaan. Kun Anteliaimman Lähettiläs lausui jakeen, jonka merkitys on ”muistakaa usein Allahia (ta‘ala)…”, kaikki seuralaiset alkoivat yhtäkkiä huutaa ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…” ja anoa Janab al-Haqqia suomaan heille voiton. Nyt he odottivat enää vain yhtä ainoaa merkkiä Mestariltamme Profeetalta. Tuon ajan tavan mukaan molemmilta puolilta astui esiin urhoja taistelemaan keskenään ennen kuin armeijat kohtasivat. Näiden kaksintaistelujen aikana kummankin puolen viha ja taisteluhalu kasvoivat, ja ne lämpenivät taisteluun. Monijumalainen Amir ibn Hadrami ei kuitenkaan noudattanut tätä sääntöä: hän polki sen ja ampui nuolen islamin armeijaa kohti. Nuoli osui muhajireihin kuuluvaan Mihjaan; hänestä tuli marttyyri, ja hänen siunattu sielunsa nousi Paratiisiin. Profeettojen Mestari antoi tästä ensimmäisestä marttyyrista ilosanoman sanoen: ”Mihja on marttyyrien mestari.” Seuralaiset eivät enää pystyneet pysymään aloillaan. Ilman Mestarimme Profeetan käskyä he eivät kuitenkaan voineet liikahtaakaan.
Heidän sydämensä alkoivat kiehua kuin tulivuoret!
Silloin monijumalaisten armeijasta syöksyi esiin kolme miestä. He olivat Rabi‘an poikiin kuuluvat islamin kiivaat viholliset: ‘Utba, hänen veljensä Shaiba ja hänen poikansa Walid. He huusivat muslimisotureille: ”Onko joukossanne ketään, joka pystyy taistelemaan meitä vastaan?” Kun kunnianarvoisa Abu Huzaifa ensimmäisenä seuralaisista astui esiin taistellakseen isäänsä ‘Utbaa vastaan, Maailmojen Sulttaani sanoi hänelle: ”Sinä pysy paikallasi!” Silloin esiin astuivat Medinan muslimisoturit – Afran pojat Mu‘az ja Mu‘awwaz sekä Abdullah ibn Rawaha. He asettuivat ‘Utbaa, Shaibaa ja Walidia vastaan. Miekat kädessä he seisoivat valmiina.
Monijumalaiset halusivat heidän esittäytyvän ja kysyivät: ”Keitä te olette?” Kun he vastasivat: ”Olemme muslimeja Medinasta”, monijumalaiset sanoivat: ”Teidän kanssanne meillä ei ole mitään asiaa! Me haluamme Abdalmuttalibin poikia. Heitä vastaan haluamme taistella.” Sitten he kääntyivät islamin armeijaa kohti ja huusivat: ”Oi Muhammad! Lähetä meitä vastaan vertaisemme omasta kansastamme!”
Rukoiltuaan taistelukentällä näiden kolmen urhean seuralaisen puolesta Mestarimme, Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), käski heidän palata paikoilleen. Sitten hän katsahti seuralaisiinsa ja sanoi: ”Oi Hashimin pojat! Nouskaa! Taistelkaa totuuden tiellä niitä vastaan, jotka ovat tulleet sammuttamaan Allahin (ta‘ala) valon väärillä uskonnoillaan; juuri tätä varten Allah (ta‘ala) lähetti Profeettanne. Nouse, oi Ubaida! Nouse, oi Hamza! Nouse, oi Ali!”
Allahin (ta‘ala) leijonat – kunnianarvoisa Hamza, kunnianarvoisa Ali ja kunnianarvoisa Ubaida – panivat kypärät päähänsä ja astuivat taistelukentälle. Kun he asettuivat monijumalaisten eteen, nämä kysyivät: ”Keitä te olette? Jos olette vertaisiamme, taistelemme teitä vastaan.” Kun he vastasivat: ”Minä olen Hamza! Minä olen Ali! Minä olen Ubaida!”, monijumalaiset sanoivat: ”Te olette jalosukuisia miehiä kuten mekin. Suostumme taistelemaan kanssanne.” Sankarilliset muslimisoturit kutsuivat ensin monijumalaiset uskoon (iman), mutta nämä eivät suostuneet. Silloin kaikki kolme vetivät miekkansa ja hyökkäsivät monijumalaisten kimppuun. Kunnianarvoisa Hamza ja kunnianarvoisa Ali surmasivat uskottomat ‘Utban ja Walidin yhdellä iskulla. Kunnianarvoisa Ubaida haavoitti Shaibaa, ja Shaiba haavoitti myös Ubaidaa. Kunnianarvoisa Hamza ja kunnianarvoisa Ali riensivät Ubaidan avuksi ja surmasivat Shaiban paikalla. He nostivat kunnianarvoisan Ubaidan syliinsä ja kantoivat hänet Mestarimme Allahin Lähettilään luo.16 Kunnianarvoisan Ubaida ibn Harithin siunatusta nilkasta valui verta ja luuydintä. Välittämättä lainkaan tilastaan hän kysyi: ”Uhrattakoon henkeni sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! Enkö ole marttyyri, jos kuolen tässä tilassa?” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Kyllä, sinä olet marttyyri”, ja antoi hänelle ilosanoman, että hän on yksi Paratiisin asukkaista. (Kunnianarvoisa Ubaida (radiyallahu ‘anhu) kuoli Safrassa paluumatkalla sodasta.) Menetettyään tässä kaksintaistelussa kolme tärkeintä miestään monijumalaiset joutuivat hämmennyksiin. Abu Jahl yritti kuitenkin kohottaa armeijansa mielialaa sanoen: ”Älkää välittäkö siitä, että ‘Utba, Shaiba ja Walid kuolivat. He kiirehtivät taistelussa ja kuolivat turhaan! Vannon, ettemme palaa, ennen kuin olemme vanginneet muslimit ja sitoneet heidät köysillä!…” Sankarilliset seuralaiset taas odottivat kärsimättöminä, että pääsisivät pian rankaisemaan tätä monijumalaisten joukkoa miekoillaan. Rakas Profeettamme toisti lakkaamatta siunatuilla huulillaan tätä rukousta: ”Oi Allah! Täytä minulle antamasi lupaus!… Oi Allah! Jos tuhoat tämän pienen muslimijoukon, maan päälle ei jää ketään, joka palvoisi Sinua!…”
”Oi Allah! Täytä minulle antamasi lupaus!… Oi Allah! Jos tuhoat tämän pienen muslimijoukon, maan päälle ei jää ketään, joka palvoisi Sinua!…” Hadith as-sharif
Silloin monijumalaisten riveistä astui taistelukentälle Abdurrahman, yksi Quraishin rohkeimmista ja taitavimmista jousimiehistä, ja haastoi kaksintaisteluun. Hän oli kunnianarvoisan Abu Bakrin poika, mutta ei ollut vielä tullut muslimiksi. Heinäkuisen keskipäivän helteessä eräs mies muslimisotureiden riveistä tarttui heti miekkaansa ja astui esiin. Hän oli sankarillinen kunnianarvoisa Abu Bakr, profeettojen jälkeen kaikista ihmisistä ylevin, jolle oli suotu kunnia tulla ensimmäiseksi muslimiksi ja saavuttaa Siddiqin arvo. Hän oli syöksynyt esiin taistellakseen poikaansa vastaan. Maailmojen Mestari kuitenkin sanoi hänelle: ”Oi Abu Bakr! Etkö tiedä, että olet minulle kuin näkevä silmäni ja kuuleva korvani? Älä poistu luotani! Jokainen ruumistani ja sydäntäni kohtaava vaiva helpottuu, kun näen siunatut kasvosi. Sinun kauttasi sydämeni vahvistuu.”
Näin hän kielsi häntä taistelemasta. Abu Bakr as-Siddiq ei voinut olla sanomatta pojalleen: ”Sinä kurja! Mihin on kadonnut siteesi minuun?”
Silloin Profeettojen Sulttaani, Mestarimme Habib al-Akram, kumartui ja otti maasta kourallisen hiekkaa. Hän heitti hiekan vihollista kohti ja sanoi: ”Mustukoot heidän kasvonsa!… Oi Allah! Täytä heidän sydämensä pelolla ja saa heidän jalkansa vapisemaan!” Sitten hän kääntyi seuralaistensa puoleen ja käski: ”Hyökkäykseen!… Hyökätkää!” Kunniakkaat seuralaiset, jotka olivat odottaneet vain merkkiä, alkoivat toimia niin kuin oli ennalta määrätty. Huutojen ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…” kaikuessa nuolet alkoivat viuhua, kivet löytää kohteensa ja keihäät iskeä haarniskoihin… Allahin (ta‘ala) leijonat: kunnianarvoisa Hamza taisteli miekka kummassakin kädessä; kunnianarvoisa Ali, kunnianarvoisa ‘Umar, Zubair ibn Awwam, Sa‘d ibn Abi Waqqas, Abu Dujana17 ja Abdullah ibn Jahsh tunkeutuivat monijumalaisten riveihin yhdestä päästä ja tulivat ulos toisesta, ja uskottomat joutuivat sekasortoon. Jokaisesta heistä oli tullut valloittamaton linnake. Huudot ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…” täyttivät maailman, ja Allahin (ta‘ala) kunnian suuruus iski uskottomien päähän kuin vasara. Mestarimme Profeetta anoi Allahia (ta‘ala) sanoen: ”Ya Hayyu! Ya Qayyum! Ya Hayyu! Ya Qayyum!” Kunnianarvoisa Ali on sanonut: ”Badrissa Lähettiläs (‘alaihis-salam) oli meistä kaikista rohkein ja urhein. Hän oli myös lähimpänä monijumalaisten rivejä. Kun meillä oli vaikeaa, haimme turvaa hänestä.”
Monijumalaiset ottivat johtajansa Abu Jahlin keskelleen. He pukivat yhden omistaan niin, että tämä muistutti Abu Jahlia. Tämän onnettoman nimi oli Abdullah ibn Munzir. Kunnianarvoisa Ali hyökkäsi Abdullahin kimppuun ja löi tältä pään poikki aivan Abu Jahlin silmien edessä. Sitten he pukivat samalla tavoin Abu Qaisin. Hänet surmasi kunnianarvoisa Hamza.
Kunnianarvoisa Ali taisteli erästä monijumalaista vastaan. Monijumalainen heilautti miekkaansa kunnianarvoisaa Alia kohti, ja miekka juuttui kilpeen. Kun kunnianarvoisa Ali iski Zulfikar-miekallaan monijumalaisen haarniskoitua vartaloa ja halkaisi sen haarniskoineen olkapäästä rintaan, hän näki päänsä yläpuolella välähtävän miekan. Hän painoi nopeasti päänsä alas. Miekan omistajan sanoessa: ”Ota tästä! Tämä on Hamza ibn Abdalmuttalibilta!” monijumalaisen pää putosi kypärineen maahan. Kääntyessään kunnianarvoisa Ali näki setänsä kunnianarvoisan Hamzan taistelevan kahdella miekalla. Nähdessään seuralaistensa taistelevan näin urheasti Profeettamme ylisti heitä sanoen: ”He ovat Allahin (ta‘ala) leijonia maan päällä.”
Jossain vaiheessa Mestarimme Allahin Lähettilään rinnalla taistelleen kunnianarvoisan Ukashan miekka katkesi. Tämän nähdessään rakas Profeettamme nosti maasta näkemänsä kepin ja ojensi sen hänelle. Hän sanoi: ”Oi Ukasha! Taistele tällä!…” Heti kun Ukasha sai kepin, se muuttui Profeettamme ihmeteon ansiosta pitkäksi, kiiltäväksi ja teräväksi miekaksi, jonka keskiosa oli vahva. Tällä miekalla hän tappoi lukuisia monijumalaisia taistelun loppuun asti.
Taistellessaan Maailmojen Mestari Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lausui myös seuraavan siunatun hadithin, joka innoitti suuresti hänen seuralaisiaan: ”Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, jonka voiman kädessä olemassaoloni on, että Haqq (ta‘ala) varmasti päästää Paratiisiinsa ne, jotka taistelevat tänään Janab al-Haqqin tyytyväisyyttä tavoitellen kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä osoittaen, ja ne, jotka kuolevat edetessään selkäänsä kääntämättä.” Kuultuaan nämä siunatut sanat Umair ibn Humam sanoi: ”Kuinka ihanaa! Kuinka ihanaa! Minun tarvitsee siis vain saavuttaa marttyyrikuolema päästäkseni Paratiisiin!” ja kiihdytti hyökkäyksiään entisestään. Taistellessaan vihollista vastaan hän sanoi samalla: ”Allahin (ta‘ala) luo ei mennä maallisten eväiden kanssa, vaan ainoastaan Haqqin (ta‘ala) pelon, Tuonpuoleista varten tehtyjen tekojen ja taistelussa osoitetun kärsivällisyyden ja sinnikkyyden kanssa. Kaikki muut eväät loppuvat ja ehtyvät varmasti!” Näin hän taisteli, kunnes saavutti marttyyriuden.
Taistelu kiihtyi. Ainakin kolme monijumalaista hyökkäsi yhtä aikaa jokaisen seuralaisen kimppuun. Mikään ei kuitenkaan saanut pelästytettyä Profeetan kunniakkaita seuralaisia, jotka yrittivät ehtiä iskeä miekalla jokaista heistä. He saivat uutta voimaa lausuessaan ”Allahu akbar! Allahu akbar!…” eivätkä väsyneet hyökkäämään yhä uudestaan ja uudestaan. Yhdessä vaiheessa monijumalaisten hyökkäys kiihtyi, ja Profeetan seuralaiset joutuivat vaikeaan tilanteeseen. Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs astui yhdessä kunnianarvoisan Abu Bakrin kanssa taatelipalmun oksista tehtyyn telttaansa. Profeettamme alkoi jälleen rukoilla Allahia (ta‘ala): ”Oi Herrani! Suo minulle lupaamasi apu!…” Sillä hetkellä laskeutui ilmoitus. Se kuuluu (maal-selityksen mukaan): ”Muistakaa, kun rukoilitte Herraltanne apua ja voittoa, ja Hän vastasi pyyntöönne ja hyväksyi rukouksenne sanoen: ’Tulen varmasti avuksenne tuhannella enkelillä, jotka saapuvat peräkkäin.’”18 Mestarimme Profeetta nousi välittömästi ja sanoi: ”Ilosanoma, oi Abu Bakr! Allahin (ta‘ala) apu on saapunut sinulle! Tuossa on Jibril! Hiekkadyynien päällä hän pitää hevostaan suitsista, aseistettuna, ja odottaa käskyä.” Kuten Sotasaaliiden suurassa (Surat al-Anfal) kerrotaan, Janab al-Haqq sanoi enkeleille (maal-selityksen mukaan): ”Muista, kun Herrasi ilmoitti enkeleille: Minä olen kanssanne (tukemassa ja auttamassa muslimeja). Vahvistakaa siis uskovia (avun ilosanomalla), antakaa heille voimaa ja lujuutta. Minä kylvän kauhua ja pelkoa uskottomien sydämiin. Iskekää siis heitä niskoihin ja murskatkaa heidän sormiensa ja varpaidensa nivelet (kaikki heidän jäsenensä). Tämä siksi, että he uhmasivat Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään. Joka uhmaa Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään (kärsii Hänen rangaistuksensa), sille Allahin (ta‘ala) rangaistus on totisesti ankara!”19
Tämän käskyn jälkeen Jibril, Mikail ja Israfil (‘alaihimus-salam) ottivat kukin mukaansa tuhat enkeliä ja asettuivat järjestyksessä rakkaan Profeettamme vierelle sekä hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen.20
Jibril (‘alaihis-salam) oli kietonut päähänsä keltaisen turbaanin. Muilla enkeleillä oli päässään valkoiset turbaanit. Turbaaniensa päät he olivat laskeneet riippumaan selkäänsä, ja he ratsastivat valkoisilla hevosilla. Mestarimme Sarwar al-‘alam sanoi seuralaisilleen: ”Enkeleillä on merkkejä ja tunnuksia. Tehkää tekin itsellenne merkki ja tunnus!”
”Oi Abu Bakr! Etkö tiedä, että olet minulle kuin silmäni, jolla näen, ja korvani, jolla kuulen? Älä poistu rinnaltani! Jokainen ruumistani ja sydäntäni kohtaava vaiva helpottuu, kun näen siunatut kasvosi. Sinun avullasi sydämeni vahvistuu.” Hadith as-sharif
Zubair ibn Awwam kietoi päähänsä keltaisen ja Abu Dujana punaisen kankaan turbaanin tapaan. Kunnianarvoisa Ali kiinnitti itseensä valkoisen töyhdön, ja kunnianarvoisa Hamza kiinnitti rintaansa strutsinsulan. Kun enkelit liittyivät taisteluun, tilanne muuttui hetkessä. Jo ennen kuin seuralaiset ehtivät heilauttaa miekkaansa edessään olevaa uskotonta kohti, tämän pää irtosi ruumiista ja putosi maahan. Tuntemattomien olentojen nähtiin taistelevan monijumalaisia vastaan Mestarimme Profeetan oikealla ja vasemmalla puolella, hänen edessään ja takanaan.
Kunnianarvoisa Sahl kertoi: ”Badrin taistelussa näimme, että aina kun joku meistä heilautti miekkansa monijumalaisen päätä kohti, pää irtosi ruumiista ja vieri maahan jo ennen kuin miekka osui kohteeseensa!”
Abu Jahlin surmaaminen
Monijumalaisten lipunkantaja Abu Aziz ibn Umair vangittiin. Heidän komentajansa Abu Jahl puolestaan lausui jatkuvasti runoja rohkaistakseen Quraishia ja yritti kohottaa sotilaidensa taistelumoraalia. Hän hyökkäsi nuorukaisen elkein. Hän kerskui: ”Äitini synnytti minut näitä päiviä varten!…” ja yllytti nuoria taisteluun. Yksi monijumalaisista, Ubaida ibn Sa‘id, oli päästä varpaisiin haarniskassa. Vain hänen silmänsä näkyivät. Hän kääntyili hevosensa selässä puolelta toiselle ja sanoi: ”Minä olen Abu Dhatulkarish! Minä olen Abu Dhatulkarish!” eli ”Minä olen vatsan isä (minulla on iso vatsa).” Näin hän haastoi muslimeja omalla tavallaan. Sankarillinen taistelija, kunnianarvoisa Zubair ibn Awwam, lähestyi häntä, tähtäsi keihäänsä suoraan hänen silmäänsä ja heitti sen huutaen: ”Allahu akbar!” Keihäs osui kohteeseensa ja pudotti Ubaida ibn Sa‘idin hevosen selästä maahan. Kun kunnianarvoisa Zubair juoksi hänen luokseen, Ubaida oli jo kuollut. Vaikka hän painoi jalkansa tämän poskelle ja veti kaikin voimin, keihäs irtosi vain vaivoin. Se oli taipunut. Kunnianarvoisa Zubair osoitti Badrin taistelussa hyvin suurta sankaruutta. Hänen kehossaan ei ollut kohtaa, joka ei olisi haavoittunut. Hänen poikansa Urwa kuvaili tätä näin: ”Isäni oli saanut kolme vakavaa miekaniskua. Yksi niistä osui kaulaan. Haava jätti niin syvän arven, että pystyin painamaan sormeni siihen.” Myös Abdurrahman ibn Awf taisteli kiivaasti Quraishia vastaan. Haavoistaan vuotavasta verestä välittämättä hän kaatoi jokaisen, joka tuli hänen eteensä. Kunnianarvoisa Abdurrahman kertoi seuraavasti tapahtumasta, jonka hän näki: ”Hetken aikaa edessäni ei ollut ketään. Kun katsoin oikealle ja vasemmalle, huomasin kaksi ansarien nuorukaista. Halusin olla heistä vahvemman ja kovemmin iskevän lähellä. Toinen näistä kahdesta nuorukaisesta tarkasteli minua katseellaan, kääntyi sitten puoleeni ja kysyi: ’Oi setä! Tunnetko Abu Jahlin?’ Vastasin: ’Kyllä, tunnen.’ Kun kysyin häneltä: ’Oi veljenpoika, mitä aiot tehdä Abu Jahlille?’ hän vastasi: ’Minulle on kerrottu, että hän herjaa Allahin Lähettilästä. Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että jos vain näen hänet, en koskaan päästä häntä, ennen kuin surmaan hänet tai kuolen itse.’ Olin totisesti ihmeissäni innostuneen nuorukaisen lausumista ehdottomista ja päättäväisistä sanoista.
Toinenkin nuorukainen tarkasteli minua ja puhui samoin kuin edellinen. Siinä vaiheessa olin jo huomannut Abu Jahlin! Hän kulki herkeämättä edestakaisin Quraishin sotilaiden keskellä. Kun sanoin: ’Oi nuorukaiset! Tuo mies, joka kiiruhtaa tuolla edestakaisin, on Abu Jahl’, he tarttuivat heti miekkoihinsa ja menivät Abu Jahlin luo.
He alkoivat taistella. Nämä nuorukaiset olivat rouva Afran pojat, veljekset Mu‘az ja Mu‘awwaz.” Samaan aikaan Mu‘az ibn Amr, yksi Profeetan seuralaisten sankareista, sai tilaisuuden päästä Abu Jahlin lähelle. Hän hyökkäsi pitkähäntäisen hevosen selässä istuneen Abu Jahlin kimppuun ja iski kaikella voimallaan miekallaan tämän jalkaan. Abu Jahlin jalka putosi maahan. Silloin Ikrima, joka ei ollut vielä muslimi, riensi isänsä avuksi ja alkoi taistella kunnianarvoisaa Mu‘az ibn Amria vastaan.
Sillä hetkellä veljekset Mu‘az ja Mu‘awwaz syöksyivät eteenpäin kuin haukat. He kaatoivat kaikki tiellään olevat ja pääsivät Abu Jahlin luo. He iskivät häntä miekoillaan, kunnes luulivat hänen kuolleen.
Kunnianarvoisa Mu‘az ibn Amr puolestaan haavoittui kämmeneensä ja käsivarteensa taistellessaan Ikriman kanssa. Hänen siunattu kätensä oli katkennut ranteesta ja roikkui vain ihosuikaleen varassa. Mu‘az ibn Amrilla, joka oli täysin uppoutunut taisteluun, ei ollut aikaa huolehtia kädestään tai sitoa sitä. Vaikka hänen katkennut kätensä roikkui ihon varassa, hän taisteli sankarillisesti.
Allahu akbar!… Mikä vahva usko!… Mikä näky se olikaan!… Taisteltuaan näin jonkin aikaa kunnianarvoisa Mu‘az huomasi, että hänen liikkumiskykynsä heikkeni. Syynä oli hänen katkennut kätensä. Hän astui heti sen päälle, repäisi sen irti ja heitti sen pois…21
Nawfal ibn Khuwailid, yksi islamin raivokkaista vihollisista, oli Quraishin arvostetuimpia sankareita. Hän huusi lakkaamatta ja yritti kiihottaa ja yllyttää monijumalaisten laumaa. Kun Mestarimme Profeetta näki hänen toimintansa, hän rukoili: ”Oi Allah! Auta minua Nawfal ibn Khuwailidia vastaan. Tee hänestä loppu.” Kun Allahin (ta‘ala) Leijona, kunnianarvoisa Ali, näki monijumalaisen Nawfalin, hän hyökkäsi välittömästi tämän kimppuun. Hän iski miekallaan niin voimakkaasti, että katkaisi tämän molemmat jalat kerralla, vaikka ne olivat panssarin suojassa. Sitten hän iski miekallaan tämän kaulaan ja erotti pään ruumiista.22
Yksi monijumalaisten raivokkaimmista oli Umayya ibn Khalaf, jolla oli ollut tapana makuuttaa Bilal al-Habashia kuumalla hiekalla ja asettaa suuria kiviä hänen rintansa päälle. Tämä islamin suuri vihollinen, joka oli käyttänyt jokaisen tilaisuuden kiduttaakseen Mestariamme Allahin Lähettilästä (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), yritti Badrin laaksossakin koota monijumalaisia ja sammuttaa islamin valon. Kun kunnianarvoisa Bilal näki hänet tällaisena, hän meni paljastettu miekka kädessään hänen luokseen, asettui hänen eteensä ja hyökkäsi sanoen: ”Oi Umayya ibn Khalaf, epäuskon (kufr) johtaja!… Jos sinä pelastut, älköön minua pelastettako!” Samalla hän huusi: ”Oi ansari-veljet! Apuun, epäuskon johtaja on täällä!”, ja heti Profeetan seuralaiset piirittivät Umayyan ja surmasivat hänet.23
Monijumalaisten armeijalla ei ollut enää johtajaa. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä tehdä; he yrittivät paeta minne sattui. Epäuskon linnoitus oli kaatunut. Kunniakkaat seuralaiset jatkoivat takaa-ajoa. Osa monijumalaisista otettiin vangiksi. Rakkaan Profeettamme setä Abbas oli vankien joukossa.24
Voitto kuului uskoville
”Enkeleillä on merkkejä ja tunnuksia. Tehkää tekin itsellenne merkki ja tunnus!” Hadith as-sharif
Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kysyi kunniakkailta seuralaisiltaan: ”Onko kenelläkään tietoa Nawfal ibn Khuwailidista?” Kunnianarvoisa Ali astui esiin ja sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minä surmasin hänet.” Rakas Profeettamme ilahtui kovin tästä uutisesta, lausui takbirin ”Allahu akbar!” ja sanoi: ”Allah (ta‘ala) hyväksyi häntä koskevan rukoukseni.”
Kun hänelle kerrottiin, että Umayya ibn Khalaf oli surmattu, hän iloitsi niin ikään suuresti ja sanoi: ”Alhamdulillah! Kiitos kuuluu Allahille (ta‘ala). Herrani vahvisti palvelijansa sanat todeksi ja teki uskontonsa ylivertaiseksi.”
Abu Jahlista Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi: ”Mitähän Abu Jahl teki, mitä hänelle tapahtui? Kuka menee katsomaan?” ja käski etsiä häntä kaatuneiden joukosta. He etsivät, mutta eivät löytäneet häntä. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Etsikää häntä, minulla on hänestä sanottavaa. Jos ette tunnista häntä, katsokaa, onko hänen polvessaan arpi. Eräänä päivänä olimme molemmat Abdullah ibn Jud‘anin juhla-aterialla. Olimme molemmat nuoria. Minä olin häntä hieman vanhempi. Kun tuli ahdasta, työnsin häntä. Hän kaatui polvilleen. Toinen hänen polvistaan haavoittui, eikä tämän haavan arpi koskaan kadonnut hänen polvestaan.”
Tämän jälkeen Abdullah ibn Mas‘ud meni etsimään Abu Jahlia. Hän löysi tämän haavoittuneena ja tunnisti hänet. Hän kysyi: ”Oletko sinä Abu Jahl?” Hän painoi jalkansa tämän kaulalle, tarttui tämän partaan ja kiskaisi sitä sanoen: ”Oi Allahin (ta‘ala) vihollinen! Onko Allah (ta‘ala) vihdoin tehnyt sinut alhaiseksi ja halveksituksi?” Abu Jahl vastasi: ”Miksi Hän tekisi minut alhaiseksi ja halveksituksi! Oi lammaspaimen! Tehköön Allah sinut alhaiseksi ja halveksituksi! Olet kiivennyt paikkaan, jonne on hyvin vaikea kiivetä! Kerro nyt minulle, kumman puolen on tänään voitto ja yliote?” Kunnianarvoisa Ibn Mas‘ud sanoi: ”Voitto kuuluu Allahille ja Hänen Sanansaattajalleen.” Riisuessaan Abu Jahlin kypärää tämän päästä hän sanoi: ”Oi Abu Jahl! Minä tapan sinut.” Abu Jahl osoitti, kuinka pitkälle hänen epäuskonsa, ylpeytensä ja ylimielisyytensä olivat menneet, sanoen: ”Et ole ensimmäinen niistä, jotka ovat tappaneet kansansa ylhäisen. Mutta totisesti, minun on hyvin raskasta kestää, että juuri sinä tapat minut. Katkaise edes kaulani läheltä rintaani, jotta pääni näyttäisi mahtavalta!”
Kun Ibn Mas‘ud ei pystynyt katkaisemaan Abu Jahlin päätä omalla miekallaan, hän katkaisi sen Abu Jahlin omalla miekalla. Hän toi tämän aseet, haarniskan, kypärän ja pään ja asetti ne Mestarimme Profeetan eteen. Hän sanoi: ”Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Tässä on Allahin (ta‘ala) vihollisen Abu Jahlin pää.” Rakas Profeettamme sanoi: ”Hän on Allah, jonka lisäksi ei ole muuta jumalaa.” Sitten hän nousi ja meni seuralaistensa kanssa Abu Jahlin ruumiin luo. Siellä hän sanoi: ”Ylistys olkoon Allahille (ta‘ala), joka teki sinut alhaiseksi ja halveksituksi.
Oi Allahin vihollinen! Sinä olit tämän umman faarao.” Sitten hän kiitti Allahia (ta‘ala) sanoen: ”Oi Herrani! Olet täyttänyt minulle antamasi lupauksen.” Mestarimme Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) huolehti, että haavoittuneiden seuralaisten haavat sidottiin. Hän käski selvittää, ketkä olivat kaatuneet marttyyreina. Marttyyreja oli neljätoista, kuusi muhajiria ja kahdeksan ansaria. Samalla kun heidän kaikkien siunatut sielunsa lensivät Paratiisiin, islamin valoa sammuttamaan pyrkineistä monijumalaisista seitsemänkymmentä surmattiin ja seitsemänkymmentä otettiin vangiksi. Mestarimme Allahin Lähettiläs lähetti Abdullah ibn Rawahan ja Zaid ibn Harithan Medinaan viemään ilosanomaa voitosta. Mestarimme Profeetta johti marttyyrien janaza-rukouksen25 ja hautautti heidät. Kaksikymmentäneljä monijumalaisten ruumista heitettiin kuivuneeseen kaivoon ja loput yhteisiin kuoppiin, jotka täytettiin maalla. Maailmojen Mestari tuli kunniakkaiden seuralaistensa kanssa kaivon reunalle ja sanoi: ”Oi te, jotka heitettiin kaivoon!” Sitten hän luetteli surmattujen monijumalaisten nimet heidän isiensä nimien kera: ”Oi ‘Utba ibn Rabia! Oi Umayya ibn Khalaf! Oi Abu Jahl ibn Hisham!… Kuinka huono kansa olittekaan profeetallenne! Te sanoitte minua valehtelijaksi, mutta toiset hyväksyivät minut ja vahvistivat sanani todeksi. Te karkotitte minut kaupungistani, kotimaastani, mutta toiset avasivat minulle ovensa ja ottivat minut avosylin vastaan. Te taistelitte minua vastaan, mutta toiset auttoivat minua. Oletteko saaneet sen, minkä Herrani teille lupasi? Minä sain voiton, jonka Herrani minulle lupasi.”
Kunnianarvoisa ‘Umar kysyi Profeetaltamme: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Puhutko ihmisille, joista on tullut raatoja?” Tähän Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs vastasi: ”Vannon Herrani kautta, joka lähetti minut todeksi Profeetaksi, ettette te kuule minua yhtään paremmin kuin he. He eivät vain voi vastata.”
Monijumalaiset, jotka pakenivat kiireesti taistelukentältä henkensä edestä, eivät pystyneet ottamaan mukaansa mitään siitä, mitä olivat tuoneet. Kaikki joutui muslimien käsiin. Mestarimme Profeetta jakoi sotasaaliin kaikille niille seuralaisilleen, jotka olivat osallistuneet Badrin taisteluun, sekä niille, joilla oli ollut muita tehtäviä. He viipyivät Badrissa vielä kolme yötä ja palasivat Medinaan yhdeksäntoista päivän jälkeen. Sillä välin ilosanoman viejiksi edeltä lähetetyt Abdullah ibn Rawaha ja Zaid ibn Haritha lähestyivät Medinaa. Sunnuntaina aamupäivällä he saapuivat paikkaan nimeltä Aqiq ja erosivat siellä. Abdullah ibn Rawaha meni Medinaan yhdeltä suunnalta ja Zaid ibn Haritha toiselta. He kiersivät talosta taloon ja kertoivat voitosta. Abdullah ibn Rawaha, Mestarimme Allahin Lähettilään runoilija, julisti voittoa kovaan ääneen lausuen:
Oi ansarit! Ilmoitan teille ilosanoman:
Allahin Profeetta on elossa ja turvassa.
Monijumalaiset surmattiin ja otettiin vangeiksi,
vankien joukossa on monta tunnettua miestä.
Rabian ja Hajjajin pojat – jokainen heistä,
ja Abu Jahl Amr ibn Hisham kaatuivat Badrissa.
Kunnianarvoisa Asim ibn Adiy kysyi: ”Oi Ibn Rawaha! Onko sanomasi totta?” Abdullah ibn Rawaha vastasi: ”Kyllä, vannon Allahin nimeen, se on totta! Inshallah (jos Allah suo), huomenna Allahin Lähettiläs saapuu tuoden mukanaan vangit kädet sidottuina!”
Kunnianarvoisan Ruqayyan kuolema
Sinä päivänä rakkaan Profeettamme tytär kunnianarvoisa Ruqayya (radiyallahu ‘anha) oli kuollut. Hänen aviomiehensä kunnianarvoisa ‘Uthman oli johtanut hänen janaza-rukouksensa. Tämän surun jälkeen saapunut voitonsanoma toi heille hieman lohtua.
Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ylisti seuralaistensa kanssa Allahia (ta‘ala), joka oli suonut hänelle Badrin voiton, ja heittäytyi kiitollisuuden (shukr) sajdaan. Sen jälkeen hän lähti vankien kanssa kohti Medina al-Munawwaraa.
”Vannon Herrani kautta, joka lähetti minut todeksi Profeetaksi, ettette te kuule minua yhtään paremmin kuin he. He eivät vain voi vastata.” Hadith as-sharif
Ilosanoman edeltä tuoneet Abdullah ibn Rawaha ja Zaid ibn Haritha olivat kertoneet, mitä Badrin taistelussa oli tapahtunut ja ketkä olivat kaatuneet marttyyreina. Medinaan jääneet lapset, naiset ja tehtäviin määrätyt riemuitsivat suuresti voitosta. He lähtivät vastaanottamaan Mestariamme Profeettaa. Marttyyrien joukossa oli myös Haritha ibn Suraqa. Hänen äitinsä Rabi oli saanut tietää, että hänen poikansa oli saanut vihollisen nuolesta osuman ja kuollut marttyyrina juodessaan vettä altaasta. Kuultuaan tämän uutisen äitimme Rabi sanoi: ”En itke poikani vuoksi ennen kuin Sanansaattaja (‘alaihis-salam) tulee. Kun hän saapuu kunnioittamaan läsnäolollaan Medinaa, kysyn häneltä. Jos poikani on Paratiisissa, en itke lainkaan. Mutta jos hän on Helvetissä, silmäni vuodattavat kyynelten sijaan verta.”
Kun rakas Profeettamme saapui siunattujen seuralaistensa kanssa kunnioittamaan Medinaa läsnäolollaan, Rabi meni hänen luokseen ja sanoi: ”Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Tiedät, kuinka paljon rakastan poikaani Harithaa. Tuliko hänestä marttyyri ja pääsikö hän Paratiisiin? Jos näin on, olen kärsivällinen. Jos ei, vuodatan verisiä kyyneleitä.” Mestarimme Habib al-Akram kertoi hänelle ilosanoman: ”Oi Umm Haritha! Poikasi ei ole vain yhdessä, vaan useassa Paratiisissa. Hänen paikkansa on Firdaws” (Paratiisin korkea taso). Tämän kuultuaan Rabi sanoi: ”Tästä lähtien en itke poikani vuoksi.” Maailmankaikkeuden Sulttaani pyysi astiallisen vettä. Armeliaisuuttaan hän kastoi siunatun kätensä veteen ja nosti sen taas pois. Hän antoi kunnianarvoisan Harithan äidin ja sisaren juoda tätä vettä. Hän myös siveli tällä vedellä heidän päätään ja kasvojaan. Tuosta päivästä lähtien Rabin ja hänen tyttärensä kasvot loistivat kirkkaasti. He elivät myös hyvin pitkään. Mestarimme Maailmankaikkeuden Suunnannäyttäjä (‘alaihi afdalus-salawat) jakoi Medinaan tuodut seitsemänkymmentä vankia seuralaistensa kesken ja käski kohdella heitä hyvin. Vankien kohtalosta ei ollut vielä tullut ilmoitusta Allahilta (ta‘ala). Neuvoteltuaan seuralaistensa kanssa Mestarimme Allahin Lähettiläs päätti, että vangit vapautettaisiin lunnaita vastaan.
Lunnaiden määrä määrättiin kunkin vangin varallisuuden mukaan. Ne, joilla ei ollut rahaa mutta jotka osasivat lukea ja kirjoittaa, opettaisivat kymmenelle lukutaidottomalle medinalaiselle lukemista ja kirjoittamista, minkä jälkeen he saisivat lähteä Mekkaan. Vankien joukossa oli myös rakkaan Profeettamme setä Abbas. Mestarimme sanoi hänelle: ”Oi Abbas! Maksa lunnaat itsestäsi, veljesi pojasta Uqail (Aqil) ibn Abi Talibista ja Nawfal ibn Harithista, sillä olet rikas.” Kunnianarvoisa Abbas sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Olen muslimi. Quraishilaiset toivat minut Badriin väkisin.” Allahin Lähettiläs vastasi: ”Allah (ta‘ala) tietää, oletko muslimi. Jos puhut totta, Allah (ta‘ala) varmasti palkitsee sinut siitä. Ulkoisesti olet kuitenkin meitä vastaan. Siksi sinun on maksettava lunnaat itsestäsi.” Kun Abbas sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin ne 800 dirhamia, jotka otitte sotasaaliiksi”, Mestarimme Profeetta sanoi: ”Oi Abbas! Mikset sitten kerro siitä kullasta?” Hän kysyi: ”Mistä kullasta?” Rakas Profeettamme vastasi: ”Kullasta, jonka annoit vaimollesi Umm al-Fadlille, Harithin tyttärelle, sinä päivänä, jona lähdit Mekasta! Kun annoit sen, kanssanne ei ollut ketään muuta kuin te kaksi. Kullasta, josta sanoit Umm al-Fadlille: ’En tiedä, mitä minulle tällä retkellä tapahtuu. Jos minua kohtaa onnettomuus enkä palaa, tämä määrä on sinun, tämä määrä Fadlin, tämä määrä Abdullahin, tämä määrä Ubaidullahin ja tämä määrä Qusamin.’” Kunnianarvoisa Abbas hämmästyi ja sanoi: ”Vannon, ettei kanssamme ollut ketään, kun annoin tämän kullan vaimolleni. Mistä sinä tiedät tämän?” Mestarimme Profeetta vastasi: ”Allah (ta‘ala) kertoi sen minulle.” Silloin kunnianarvoisa Abbas sanoi: ”Todistan, että olet Allahin (ta‘ala) Sanansaattaja ja että puhut totta”, ja lausui Kalima as-shahadan.26 Kun kunnianarvoisa Abbas oli tullut muslimiksi, Mestarimme Profeetta antoi hänelle tehtävän Mekassa. Hän käski häntä suojelemaan siellä olevia muslimeja ja lähettämään tietoja islamin vihollisista.
Badrin taistelussa tappion kärsineelle Quraishille ilmoitettiin, että he voisivat saada vankinsa takaisin lunnaita vastaan. Nadr ibn Harith, joka oli ennen hijraa kiduttanut ja piinannut monin tavoin Profeettojen Mestaria, kuitenkin mestattiin. Lisäksi surmattiin alhainen Uqba ibn Abi Mu‘ait, joka oli onnettomuudekseen asettanut kamelin mahalaukun rakkaan Profeettamme siunatulle selälle, kun tämä suoritti rukousta (salat) Kaaban luona. Kun tämän islamin raivokkaan vihollisen pää oli erotettu ruumiista, Mestarimme Allahin Lähettiläs ylisti Allahia (ta‘ala). Hän meni ruumiin viereen ja sanoi: ”Vannon Allahin kautta, etten tunne ketään niin kurjaa kuin sinä, joka kielsit Allahin (ta‘ala), Hänen Sanansaattajansa ja Koraanin ja kidutit Hänen Profeettaansa kerta toisensa jälkeen.”
Vangit jäivät Profeetan seuralaisten (‘alaihim-ur-ridwan) luo, kunnes heidän omaisensa lunastivat heidät. Kaikki seuralaiset kohtelivat vankeja erittäin hyvin ja jakoivat ruokansa heidän kanssaan.
Mus‘ab ibn Umairin veli Abu Aziz oli yksi vangeista. Hän kertoi: ”Minäkin olin vankina erään medinalaisen muslimin talossa. He kohtelivat minua erittäin hyvin. He antoivat minulle leivän, jonka heidän itsensä oli määrä syödä aamulla ja illalla, ja joutuivat itse tyytymään pelkkiin taateleihin. Aina kun joku heistä sai käsiinsä palan leipää, hän toi sen suoraan minulle. Koska minua hävetti, annoin leivän takaisin sille, joka sen toi. Mutta hän antoi sen minulle uudelleen.”
Toinen quraishilainen vanki, nimeltään Yazid, kertoi: ”Kun muslimit tulivat Badrista Medinaan, he panivat meidät vangit ratsastamaan eläinten selässä ja kulkivat itse jalan.”
Vankien joukossa oli myös Khadijan (radiyallahu ‘anha) sisaren poika, Mestarimme Profeetan vävy Abu’l-As ibn Rabi. Abu’l-As oli mekkalainen kauppias ja hyvin varakas. Hänet tunnettiin luotettavuudestaan ja hurskaudestaan. Kun vankien lunnaita lähetettiin Mekasta, kunnianarvoisa Zainab lähetti lunnaiden täydennykseksi myös kaulakorun, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle hääpäivän lahjaksi. Kun lunnaat saapuivat, Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tunnisti kaulakorun ja sanoi: ”Oi seuralaiseni, jos katsotte sen sopivaksi, palauttakaa tyttärelleni Zainabille hänen vankinsa ja hänen lunnaansa.” Seuralaiset suostuivat. Abu’l-As ibn Rabi sai luvan palata Mekkaan omaisuutensa kanssa sillä ehdolla, että hän lähettäisi Zainabin Medinaan. Abu’l-As lähetti Zainabin ja tämän seuralaiset matkaan veljensä Kinanan kanssa. Kun monijumalaiset kuulivat tästä, he suuttuivat ja lähettivät muutamia miehiään heidän peräänsä. He saivat heidät kiinni Dhi Tuwassa. Kun Habar ibn al-Aswad heitti keihäänsä, kameli säikähti ja heitti kunnianarvoisan Zainabin selästään maahan. Kinana levitti nuolensa eteensä ja sanoi: ”Jos joku käy Zainabin kimppuun, tuhoan hänet nuolellani.” Hän vei Zainabin pois Mekasta ja saattoi hänet määränpäähänsä. Kunnianarvoisa Zainab sairastui saamiensa vammojen vuoksi. Hän oli raskaana. Saavuttuaan Medinaan hän menetti lapsensa. Kun Sanansaattaja (‘alaihis-salam) kuuli tästä, hän tuli hyvin surulliseksi.
”Oi Abbas! Allah (ta‘ala) tietää, oletko muslimi. Jos puhut totta, Allah (ta‘ala) varmasti palkitsee sinut siitä. Ulkoisesti olet kuitenkin meitä vastaan. Siksi sinun on maksettava lunnaat itsestäsi.” Hadith as-sharif
Monijumalaisten tappio Badrissa ja heidän viheliäinen pakonsa taistelukentältä saivat aikaan suuren hämmennyksen Mekassa. Oli käynyt niin kuin he eivät olleet koskaan odottaneet eivätkä edes kuvitelleet. Abu Lahab ja muut monijumalaiset eivät uskoneet ensimmäisen uutisen tuojan sanoja. Kun taistelukentältä paennut Abu Sufyan saapui Mekkaan, he kutsuivat hänet heti luokseen. Abu Lahab kysyi häneltä: ”Oi veljenpoikani! Kerrohan meille, miten kävi?” Abu Sufyan istuutui. Monet ihmiset seisoivat ja kuuntelivat. Abu Sufyan kertoi:
”Älä edes kysy! Kun kohtasimme muslimit, tuntui kuin kätemme olisivat olleet sidotut. He tekivät mitä halusivat. Osan meistä he tappoivat, osan ottivat vangiksi. Vannon, etten moiti enkä syytä ketään omistamme. Sillä sillä hetkellä kohtasimme valkoisiin pukeutuneita miehiä, jotka ratsastivat harmailla hevosilla taivaan ja maan välillä. Mikään ei kestänyt heitä, eikä kukaan voinut asettua heitä vastaan!”
Paikalla oli myös Abbasin orja, kunnianarvoisa Abu Rafi‘, joka oli kääntynyt muslimiksi islamin alkuaikoina, mutta ei ollut paljastanut uskoaan monijumalaisten pahuutta peläten. Hiljaa heitä kuunnellut Abu Rafi‘ unohti ilonsa vallassa kaiken ja sanoi yhtäkkiä: ”Vannon Allahin kautta, että ne olivat enkeleitä.”
Abu Lahab löi häntä kovaa kasvoihin, nosti hänet ja paiskasi hänet maahan. Lisäksi hän hakkasi häntä rajusti. Silloin paikalla ollut kunnianarvoisan Abbasin vaimo Umm al-Fadl ei voinut sietää tätä, sillä hän oli itsekin jo aiemmin kääntynyt muslimiksi. Umm al-Fadl tarttui yhteen huoneen pylväistä ja iski sillä kovaa Abu Lahabia sanoen: ”Pidit häntä voimattomana, koska hänellä ei ole puolustajaa, vai mitä?” Abu Lahabin pää halkesi. Veren valuessa hän lähti pois nöyryytettynä, halveksittuna ja häväistynä. Seitsemän päivän kuluttua Allah (ta‘ala) antoi hänelle taudin, jota kutsutaan mustaksi tulirokoksi. Tähän tautiin hän kuoli. Hänen poikansa jättivät hänen ruumiinsa hautaamatta kahdeksi tai kolmeksi yöksi. Lopulta ruumis alkoi haista. Kaikki pakenivat Abu Lahabin sairautta ja inhosivat sitä aivan kuin se olisi ollut rutto. Silloin eräs quraishilainen sanoi Abu Lahabin pojille: ”Hävetkää! Eikö teitä hävetä? Jätitte isänne kotiin, kunnes hän alkoi haista. Viekää hänet edes jonnekin ja haudatkaa hänet!” Pojat vastasivat miehelle: ”Pelkäämme hänen tautiaan!” Silloin mies sanoi heille: ”Menkää edeltä, minä tulen perässä ja autan teitä.” Niin he kokoontuivat kolmestaan. He nostivat ruumiin, kantoivat sen ja jättivät sen syrjäiseen paikkaan. He heittivät kiviä sen päälle, kunnes sitä ei enää näkynyt. Näin Abu Lahab astui asuinsijaansa, hautaansa, Helvetin pimeään kuiluun, jossa hän pysyy ikuisesti tuskissa ja tulessa.
Badrissa vangittujen quraishilaisten joukossa oli myös Walid ibn Walid. Hänet oli ottanut vangiksi Abdullah ibn Jahsh. Walidin veljet Hisham ja Khalid ibn Walid, jotka eivät olleet vielä omaksuneet islamia, tulivat Medinaan. Abdullah ibn Jahsh ei halunnut vapauttaa häntä, ellei lunnaita maksettaisi. Khalid suostui tähän, mutta hänen isänpuoleinen velipuolensa Hisham ei suostunut. Mestarimme Allahin Lähettiläs ehdotti, että he antaisivat isänsä aseet ja varusteet. Hisham suostui tähän ehdotukseen, mutta Khalid ei. Lopulta he sopivat isänsä miekasta, haarniskasta ja kypärästä, joiden arvo oli sata dinaaria. He lunastivat Walidin vapaaksi vankeudesta ja lähtivät kohti Mekkaa. Kuitenkin Dhu’l-Hulaifassa, joka sijaitsee Mekan-tiellä neljän mailin päässä Medinasta, Walid jätti heidät, palasi Mestarimme Profeetan luo, omaksui islamin ja liittyi Profeetan seuralaisiin. Jonkin aikaa muslimiksi tulonsa jälkeen hän meni Mekkaan veljiensä luo. Silloin Khalid ibn Walid kysyi häneltä: ”Jos kerran aioit tulla muslimiksi, mikset tullut muslimiksi ennen kuin maksoimme lunnaasi? Sinun takiasi menetimme isämme muistoesineet. Miksi teit niin?” Hän vastasi: ”Pelkäsin, että quraishilaiset sanoisivat: ’Hän ei kestänyt vankeutta ja alistui Muhammadin (‘alaihis-salam) seuraajaksi.’”
Hänen veljensä raivostuivat tästä vastauksesta ja vangitsivat hänet yhdessä eräiden Manzumin poikiin kuuluvien muslimien kanssa Iyash ibn Abi Rabian ja Salama ibn Hishamin (radiyallahu ‘anhuma) luo. Walid ibn Walid oli vangittuna vuosia, koska oli tullut uskoon. Hän joutui kärsimään paljon sortoa ja kidutusta sedältään Hishamilta, joka oli islamin raivokas vihollinen, sekä monijumalaisilta sukulaisiltaan. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) rukoili monijumalaisten vainoamien Iyash ibn Abi Rabian, Salama ibn Hishamin ja Walidin puolesta seuraavasti: ”Oi Allah! Pelasta Walid ibn Walid, Salama ibn Hisham, Iyash ibn Rabia ja muut uskovat, jotka (ovat ahtaalla epäuskoisten käsissä ja) näyttävät heikoilta (ja avuttomilta). Oi Allah, murskaa Mudar (Quraish) entistä kovemmin (entistä pahemmin). Tee nämä vuodet (heille) Yusufin (Joosefin) vuosien kaltaisiksi.”
Mestarimme Allahin Lähettilään rukouksen siunauksesta Walid sai tilaisuuden paeta paikasta, johon hänet oli sidottu. Hän saapui Medina al-Munawwaraan ja pääsi rakkaan Profeettamme luo. Kun Mestarimme Habibullah kysyi Iyash ibn Rabian ja Salama ibn Hishamin tilasta, hän kertoi, että heidät oli sidottu jaloistaan toisiinsa ja että he vääntelehtivät ankaran piinan ja kidutuksen alla.
Maailmankaikkeuden Sulttaani tuli hyvin surulliseksi heidän tilastaan ja etsi keinoa pelastaa heidät. Kun hän kysyi, kuka voisi pelastaa heidät, Walid – vaikka oli itse ollut vuosia kidutettavana – vastasi suurella rohkeudella ja rakkaudella: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minä pelastan heidät ja tuon heidät luoksesi.” Hän palasi Mekkaan ja sai selville kidutettujen muslimien olinpaikan seuraamalla naista, joka vei heille ruokaa. Kumpikin oli vangittuna rakennuksessa, jossa ei ollut kattoa. Yöllä Walid laskeutui henkensä uhalla suurella rohkeudella seinää pitkin ystäviensä luo. Monijumalaiset olivat sitoneet nämä kaksi sorrettua, joiden ainoa rikos oli usko, kiveen ja kohdistivat heihin kaikenlaista julmuutta Arabian aavikon polttavassa kuumuudessa. Walid pelasti nämä siunatut veljensä ja nosti heidät kamelinsa selkään. Itse hän lähti kävellen ja paljain jaloin kohti Medina al-Munawwaraa päästäkseen mahdollisimman pian rakastamansa Allahin Lähettilään luo. Häntä ei polttanut aavikon paahtava kuumuus, vaan rakkaus ja kaipuu päästä Maailmojen Mestarin luo.
Hän saapui Medinaan kolmessa päivässä nälkäisenä, janoisena ja paljain jaloin. Hänen varpaansa olivat aivan riekaleina terävistä kivistä. Veren tahrima Walid ibn Walid pääsi niin rakastamansa Habibullahin luo.
Badrin voitto täytti muslimit suurella ilolla. Monijumalaiset sen sijaan vaipuivat syvään suruun ja pettymykseen. Kun Abessinian hallitsija Negus kuuli, että Mestarimme Allahin Lähettiläs oli voittanut, hän meni heti maassaan olevien seuralaisten luo ja kertoi heille ilosanoman sanoen: ”Ylistys Allahille (ta‘ala), joka teki Sanansaattajansa voitokkaaksi Badrissa ja suo hänelle voiton.”
Badrin taistelun jälkeisiä tapahtumia
”Vannon Allahin kautta, etten tunne ketään niin kurjaa kuin sinä, joka kielsit Allahin (ta‘ala), Hänen Sanansaattajansa ja Koraanin ja kidutit Hänen Profeettaansa kerta toisensa jälkeen.” Hadith as-sharif
Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) taisteli Medinassa niin juutalaisia kuin Abdullah ibn Ubayyn kaltaisia munafiqeja (tekopyhiä, jotka teeskentelivät olevansa muslimeja) vastaan, ja lisäksi monijumalaisia vastaan. Hän myös kutsui Medinan ulkopuolella asuvia monijumalaisia heimoja islamiin ja ponnisteli, jotta hekin saisivat kunnian tulla muslimeiksi. Ghazat kuten Karkara, Bani Qainuka, Sawiq, Ghatfan, Bahran… sijoittuvat kaikki Badrin taistelun jälkeiseen aikaan.
Joitakin tapahtumia hijran toiselta vuodelta
Tänä vuonna zakat (vuotuinen velvollisuus niille, joita islamissa pidetään varakkaina: tietyn osuuden antaminen tietynlaisesta omaisuudesta tietyille ihmisryhmille) määrättiin pakolliseksi (fard), ja lisäksi tuli käsky antaa sadaqa al-fitr (paastonajan lopun almu), suorittaa juhlarukoukset (eid) ja uhrata uhrieläin (qurban). Mestarimme Allahin Lähettiläs antoi tyttärensä Umm Kulthumin vaimoksi kunnianarvoisalle ‘Uthmanille. Mestarimme Profeetta meni naimisiin kunnianarvoisan ‘Umarin tyttären Hafsan ja Zainab bint Khuzaiman (radiyallahu ‘anhunna) kanssa. Kunnianarvoisan Alin poika kunnianarvoisa Hasan syntyi.
Avioituminen kunnianarvoisan Aishan kanssa
Mestarimme Profeetta oli mennyt kihloihin kunnianarvoisan Aishan kanssa jo Mekassa, mutta häitä ei ollut vielä pidetty. Eräänä päivänä kunnianarvoisa Abu Bakr kysyi Mestariltamme Sarwar al-Alamilta: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Mikä estää sinua viettämästä häitä vaimosi kanssa?” Allahin Lähettiläs vastasi: ”Mahr” (mahr tarkoittaa kultaa, hopeaa tai mitä tahansa omaisuutta tai hyötyä, jonka mies antaa naiselle, jonka kanssa hän menee naimisiin). Silloin kunnianarvoisa Abu Bakr lähetti Allahin Lähettiläälle rahaa mahria varten.27
Tämän jälkeen vietettiin äitimme kunnianarvoisan Aishan häät. Mestarimme Profeetta oli tuolloin viisikymmentäviisivuotias.28 Äitimme kunnianarvoisa Aisha oli niin älykäs ja lahjakas, että hän pystyi kertomaan tapahtumista heti runomuodossa. Hän ei koskaan unohtanut mitään, minkä oli oppinut tai opetellut ulkoa. Hän oli hyvin viisas, älykäs, oppinut, kirjallisesti sivistynyt, siveä ja hurskas. Koska hänen muistinsa oli erittäin vahva, Profeetan seuralaiset kysyivät ja oppivat häneltä monia asioita. Häntä ylistetään Koraanin jakeessa (ayat al-karima).
Karkarat al-Qadrin taistelu
Muslimit saivat tiedon, että joukko Bani Salimin ja Ghatfanin heimolaisia oli kokoontunut Karkaraan. Tämän johdosta Mestarimme Profeetta lähti Medinasta kahdensadan muhajirin ja ansarin kanssa. Kunnianarvoisa Ibn Umm Maktum jäi sijaiseksi Medinaan. Valkoista lippua kantoi kunnianarvoisa Ali. Kun he saapuivat paikalle, he eivät löytäneet ketään. Monijumalaiset olivat kuulleet muslimiarmeijan tulosta ja lähteneet paikalta. Kulkiessaan laakson läpi he tapasivat kamelipaimenen ja kysyivät häneltä, missä Bani Salimin ja Ghatfanin miehet olivat. Kamelipaimen sanoi: ”He palkkasivat minut viideksi päiväksi huolehtimaan eläimistään. Mutta en tiedä, missä he nyt ovat.” Viisisataa kamelia otettiin sotasaaliiksi. Myös paimen Yasar otettiin vangiksi. Vietettyään kolme yötä Karkarat al-Qadrin laaksossa he lähtivät kohti Medinaa kameleita edellään ajaen. Paikassa nimeltä Darar Mestarimme Profeetta erotti viidesosan kameleista ja jakoi loput. Kukin sai kaksi kamelia. Seuraavana päivänä, kun he suorittivat aamurukousta, he näkivät, että Yasar-niminen kamelipaimen rukoili heidän kanssaan. Silloin Mestarimme Profeetta vapautti tämän orjan. Sitten he palasivat turvallisesti Medinaan.
Kenen sielu roihuaa rajattoman kaipuun tulessa, se muuttuu valoksi,
ja rakkauden tuskan runtelema sydän nousee kukoistukseen.
Bani Qainukan taistelu
”Ylistys Allahille (ta‘ala), joka teki Sanansaattajansa voitokkaaksi Badrissa ja suo hänelle voiton.” Negus Ashama (rahmatullahi ‘alaih)
Eräänä päivänä Bani Qainukan juutalaiset halusivat pilkata musliminaista. Tämän nähnyt seuralainen veti välittömästi miekkansa ja tappoi juutalaisen. Juutalaiset kokoontuivat ja surmasivat tuon siunatun seuralaisen, joka kuoli marttyyrina. Tapahtuneesta ilmoitettiin Mestarillemme Profeetalle. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs kokosi heidät Qainukan torille ja sanoi: ”Oi juutalaisyhteisö! Pelätkää, ettei teitä kohtaa samanlainen rangaistus kuin se, jonka Allah (ta‘ala) langetti Quraishille, ja kääntykää muslimeiksi. Tiedätte hyvin, että olen Allahin (ta‘ala) lähettämä Profeetta. Tämän, kuten myös Allahin (ta‘ala) teidän kanssanne tekemän liiton, olette jo lukeneet omasta kirjastanne…”
Bani Qainukan taistelu
”Teidät totisesti kukistetaan, ja teidät kootaan ja ajetaan Helvettiin. Kuinka paha lepopaikka se onkaan!” Imranin perheen suura, 3:12
Tästä armeliaisuudesta huolimatta juutalaiset rikkoivat tekemänsä sopimuksen ja haastoivat Maailmojen Sulttaanin sanoen: ”Oi Muhammad! Älä anna sen pettää itseäsi, että voitit kansan, joka ei osaa sotia! Vannomme, että me olemme sotureita! Vasta kun ryhdyt taistelemaan kanssamme, ymmärrät, millaisia sankareita me olemme!…” Näin he paljastivat rikkoneensa aiemman sopimuksen ja esittivät haasteensa. Tämän johdosta Jibril (‘alaihis-salam) toi ilmoituksen (wahy), joka kuuluu (maal-selityksen mukaan): ”(Oi rakkaani!) Jos pelkäät petosta kansalta, joka on tehnyt (kanssasi) sopimuksen (eli että se toimii sopimusta vastaan), ilmoita heille suoraan oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, että olet purkanut sopimuksen heidän kanssaan (ennen sodan julistamista). Sillä Allah (ta‘ala) ei rakasta pettureita.”29
Toisessa jakeessa (ayat al-karima) sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”Oi Lähettilääni! Sano niille juutalaisille, jotka ovat uskottomia: Teidät totisesti kukistetaan, ja teidät kootaan ja ajetaan Helvettiin. Kuinka paha lepopaikka se onkaan!”30
Lauantaina shawwal-kuun puolivälissä Mestarimme Habib al-Akram kokosi viipymättä armeijan ja marssi linnoitukseen, jossa Qainukan juutalaiset asuivat. Valkoista lippua kantoi kunnianarvoisa Hamza, ja Medinaan jätettiin sijaiseksi Abu Lubaba.31
Siunattu armeija piiritti Qainukan linnoituksen. Juutalaiset, jotka olivat kerskuneet: ”Millaisia sankarillisia sotureita me olemmekaan!”, eivät uskaltaneet ampua linnoituksestaan edes yhtä nuolta, saati sitten tehdä vastarintaa. Mestarimme Allahin Lähettiläs otti haltuunsa kaikki sisään- ja uloskäynnit. Kukaan ei päässyt ulos. Tätä jatkui viisitoista päivää.32
Pelon valtaamat juutalaiset antautuivat. Vaikka jokainen heistä olisi ansainnut kuoleman, rakas Profeettamme, joka on lähetetty armoksi maailmoille, osoitti heille armeliaisuutta ja antoi Qainukan juutalaisille luvan lähteä Damaskokseen. Yhdenkään heistä ei sallittu jäädä sinne. Näin heidät karkotettiin Medinan mailta.33 He muuttivat pois Bani Qainukan asuinsijoilta. Heidän omaisuutensa ja aseensa jäivät muslimien sotasaaliiksi.
Sawiqin sotaretki
Kun Abu Sufyan oli paennut Badrin taistelusta ja saapunut Mekkaan, hän lupasi (nazr), ettei voitelisi päätään öljyllä eikä menisi vaimojensa luo, ennen kuin olisi kostanut Muhammadille (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam). Täyttääkseen lupauksensa hän lähti hijran toisena vuonna, dhu’l-hijjan viidentenä päivänä, sunnuntaina, kahdensadan ratsumiehen kanssa kohti Medinaa. Eräänä iltana hän meni erään medinalaisen taloon ja kysyi Mestaristamme Profeetasta. Talon isäntä ei ottanut häntä vastaan.
Hän ei edes avannut ovea. Abu Sufyan lähti sieltä ja majoittui vieraaksi Salam ibn Mushkamin luo. Seuraavana päivänä hän lähti sieltä ja saapui Arizin seudulle. Siellä hän kohtasi ansari Ma‘bad ibn Amrushin ja tämän palvelijan ja surmasi heidät heidän ollessaan työnsä ääressä – heistä tuli marttyyreja. Hän sytytti taatelitarhan palamaan. Hän sanoi: ”Valani on täytetty”, ja lähti pois.
Kun tästä kerrottiin Mestarillemme Profeetalle, hän jätti Abu Lubaban sijaisekseen Medinaan ja lähti kahdensadan miehen kanssa Abu Sufyanin perään.
Monijumalaiset saivat tiedon tästä ja lähtivät pakoon. Päästäkseen pakoon he jättivät jälkeensä tavaransa ja eräänlaista viljaruokaa, jota he kutsuivat nimellä sawiq, sekä kattilat, jotka he olivat tuoneet sen keittämistä varten. Muslimit löysivät nämä ja ottivat ne sotasaaliiksi. Tämän vuoksi tätä retkeä kutsutaan Sawiqin sotaretkeksi.
Kunnianarvoisan Alin ja kunnianarvoisan Fatiman avioituminen
Oli hijran toinen vuosi. Mestarimme Profeetan (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tytär kunnianarvoisa Fatima oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Eräänä päivänä kunnianarvoisa Fatima tuli Mestarimme Rasul al-Akramin luo tekemään jonkin palveluksen. Mestarimme Allahin Lähettiläs huomasi, että hänen tyttärensä oli saavuttanut avioitumisiän. Tuosta päivästä lähtien monet pyysivät äitimme Fatima az-Zahran kättä. Sanansaattaja (‘alaihis-salam) ei hyväksynyt ketään heistä, vaan sanoi: ”Hänen asiansa riippuu Haqqin (ta‘ala) käskystä.”
Eräänä päivänä kunnianarvoisat Abu Bakr, ‘Umar ja Sa‘d ibn Mu‘az istuivat moskeijassa ja keskustelivat: ”Kaikki muut paitsi kunnianarvoisa Ali ovat pyytäneet kunnianarvoisan Fatiman kättä. Mutta ketään ei ole hyväksytty.” Kunnianarvoisa Siddiq sanoi: ”Luulen, että hän on tarkoitettu Alille. Mennään käymään hänen luonaan ja otetaan asia puheeksi. Jos hän vetoaa köyhyyteensä, autetaan häntä.” Kunnianarvoisa Sa‘d sanoi: ”Oi Abu Bakr! Sinä teet aina hyvää. Nouse, niin me tulemme mukaasi.” Kaikki kolme lähtivät moskeijasta tapaamaan kunnianarvoisaa Alia. Kunnianarvoisa Ali oli lähtenyt kamelinsa kanssa kastelemaan erään ansarin taatelitarhaa. Kun hän näki heidät, hän tuli heitä vastaan, tervehti heitä ja kysyi heidän vointiaan. Kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi: ”Oi Ali! Olet ensimmäinen jokaisessa hyvässä teossa, ja asemasi Rasul al-Akramin luona on sellainen, jota ei ole suotu kenellekään muulle. Kaikki ovat pyytäneet kunnianarvoisan Fatiman kättä. Mutta ketään ei ole hyväksytty. Uskomme, että hän on tarkoitettu sinulle. Miksi et yrittäisi?”
Kun kunnianarvoisa Ali kuuli tämän, hänen siunatut silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja hän sanoi: ”Oi Abu Bakr! Sanasi liikuttavat minua syvästi. Kukaan ei halua häntä enemmän kuin minä. Mutta köyhyyteni on esteenä.” Kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi: ”Älä puhu noin. Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä silmissä tämä maailma ei ole mitään. Köyhyys ei voi olla esteenä. Mene ja pyydä hänen kättään.”
Kunnianarvoisa Ali kertoi: ”Menin ujostellen ja hämmentyneenä Allahin Lähettilään luo. Allahin Lähettiläs oli kuten aina täynnä kunnioitusta herättävää majesteettisuutta ja arvokkuutta. Istuuduin hänen eteensä, mutta en saanut sanaa suustani. Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi: ’Miksi tulit, tarvitsetko jotakin?’ Olin vaiti. Kun hän sanoi: ’Olet varmaankin tullut pyytämään Fatiman kättä’, pystyin vain sanomaan: ’Kyllä.’ (Mestarimme Profeetta ilmoitti Fatimalle, että kunnianarvoisa Ali pyysi hänen kättään. Hänkin pysyi vaiti.) Mestarimme Profeetta kysyi: ’Mitä sinulla on antaa Fatimalle mahrina?’ Sanoin: ’Oi Allahin Sanansaattaja! Minulla ei ole mitään, mitä voisin antaa hänelle.’”
Silloin hän kysyi: ”Missä on Khutami-haarniskasi, jonka annoin sinulle, mitä sille tapahtui?” Kun vastasin: ”Se on minulla”, hän sanoi: ”Myy se ja tuo rahat minulle. Se riittää mahriksi.”34 Toisen kertomuksen mukaan Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi kunnianarvoisalta Alilta: ”Mitä sinulla on?”, ja tämä vastasi: ”Minulla on hevoseni ja haarniskani.” Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Hevostasi tarvitset, mutta haarniskasi myy.” Erään toisen kertomuksen mukaan Mestarimme Profeetta sanoi: ”Oi Ali! Mene ja vuokraa itsellesi talo.”
”‘Uthman on toverini Paratiisissa.” Hadith as-sharif
Kunnianarvoisa Ali asui häihinsä asti Mestarimme Profeetan luona. Mestarimme Profeetan käskystä hän vuokrasi Haritha ibn Nu‘manin talon, joka sijaitsi Masjid an-Nabawin lähellä kunnianarvoisan Aishan huonetta vastapäätä. Haarniskansa hän lähetti markkinoille. Kävellessään markkinoilla kunnianarvoisa ‘Uthman (radiyallahu ‘anhu) tunnisti kunnianarvoisan Alin haarniskan. Hän kutsui myyjän luokseen ja kysyi: ”Kuinka paljon omistaja pyytää tästä haarniskasta?” Myyjä sanoi: ”Hän pyytää 400 dirhamia.” Kunnianarvoisa ‘Uthman (radiyallahu ‘anhu) sanoi: ”Tule hakemaan rahat.” Sitten hän meni kotiinsa. Hän otti haarniskan myyjältä ja maksoi siitä. Hän sanoi: ”Kukaan muu kuin hän ei ole tämän haarniskan arvoinen. Käyttäköön hän nämä rahat häihinsä. Ja antakoon hän meille anteeksi.” Hän antoi 400 dirhamia, asetti haarniskan rahojen päälle ja lähetti kaiken lahjaksi kunnianarvoisalle Alille. Kun kunnianarvoisa Ali tuli Profeettamme luo haarniskan ja dirhamien kanssa, Mestarimme Profeetta rukoili paljon hyvää kunnianarvoisalle ‘Uthmanille ja sanoi: ”‘Uthman on toverini Paratiisissa.” Sitten hän kutsui Bilal al-Habashin, antoi tälle osan rahoista ja käski: ”Ota nämä rahat ja mene torille! Osta vähän ruusuvettä ja lopuilla rahoilla hunajaa, ja sekoittakaa se veteen puhtaassa astiassa moskeijan nurkassa. Tehkää hunajajuomaa, jotta voimme juoda sitä, kun nikah on solmittu. Kutsu moskeijaan ne seuralaiseni ansareista ja muhajireista, jotka ovat täällä, ja ilmoita ihmisille, että Fatiman ja Alin nikah solmitaan.”
Bilal al-Habashi meni ulos ja ilmoitti ihmisille, että kunnianarvoisan Alin ja kunnianarvoisan Fatiman nikah solmittaisiin. Profeetan seuralaiset tulivat Masjid an-Nabawiin ja täyttivät moskeijan niin sisältä kuin ulkoakin. Silloin Mestarimme Profeetta nousi seisomaan ja piti seuraavan puheen (khutba): ”Kaikki ylistys (hamd) ja kiitos kuuluvat maailmojen Herralle. Häntä ylistetään Hänen antamiensa siunausten vuoksi, Häntä palvotaan Hänen loputtoman voimansa ja mahtinsa vuoksi, Hänen rangaistustaan ja tilintekoaan pelätään, ja Hänen tuomionsa ja käskynsä hallitsevat maata ja taivaita. Hän on se, joka luo olennot voimallaan, erottaa ne toisistaan oikeudenmukaisilla säädöksillään ja kunnioittaa ihmisiä uskonnollaan (islamilla) ja Profeetallaan Muhammadilla (‘alaihis-salam)… Allah (ta‘ala) käski minun naittaa tyttäreni Fatiman Ali ibn Abi Talibille. Nyt otan teidät todistajiksi, että olen (Allahin (ta‘ala) käskystä) naittanut Fatiman Ali ibn Abi Talibille 400 mithqalin hopeisella mahrilla. Yhdistäköön Herrani heidät ja tehköön sen heille siunatuksi. Tehköön Hän heidän jälkeläisistään puhtaita, armon avaimia, viisauden lähteitä ja turvan Muhammadin ummalle.
Tämä on se, mitä minulla oli sanottavana. Pyydän Herraltani anteeksiantoa itselleni ja teille.”
Sen jälkeen kunnianarvoisa Ali nousi seisomaan ja piti tämän lyhyen puheen: ”… Lähetän siunauksia ja rauhaa (salat ja salam) Muhammadille (‘alaihis-salam), jonka läsnä ollessa olemme ja joka on naittanut minulle siunatun tyttärensä Fatiman 400 mithqalin hopeisella mahrilla. Oi uskonveljeni! Olette epäilemättä kuulleet ja todistaneet, mitä Mestarimme Profeetta sanoi. Minäkin todistan sen ja hyväksyn sen. Hyväksyn sen sellaisenaan. Allah (ta‘ala) on meidän kaikkien sanojen todistaja, ja Hän on meidän kaikkien suojelija.”35
Kun vihkimisseremonia oli ohi, Mestarimme Profeetta toi tuoreita taateleita ja sanoi: ”Olkaa hyvä, ottakaa näitä taateleita ja syökää.” Kaikki ottivat ja söivät. Sitten kunnianarvoisa Bilal jakoi hunajajuomaa, ja sitäkin he joivat, ja kaikki seuralaiset rukoilivat: ”Barakallahu fi-kuma wa ‘alaikuma wa jama‘a shamlakuma.” (Siunatkoon Allah (ta‘ala) teitä molempia, siunatkoon Hän kaikkea, mikä teitä kohtaa, ja yhdistäköön Hän teidät toisiinne!) Nikahin solmimisen aikaan Fatima (radiyallahu ‘anha) oli viisitoistavuotias ja Ali (radiyallahu ‘anhu) kaksikymmentäviisivuotias.
Nikahin (islamin säätämän avioliittosopimuksen) jälkeen kunnianarvoisa Fatima itki. Mestarimme Profeetta tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Oi Fatima! Mikä sinun on, miksi itket? Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että naitin sinut kosijoista oppineimmalle, lempeydessä ja järjessä muita etevämmälle ja heistä ensimmäiselle, joka tuli muslimiksi.” Kunnianarvoisa Fatima vastasi: ”Oi rakas isäni! Jokaisen naimisiin menevän tytön mahr arvioidaan ja määrätään kultana ja hopeana. Jos minunkin mahrini määrätään samalla tavalla, mikä ero sinun ja muiden välillä silloin on? Ylösnousemuksen päivänä haluan rukoilla (shafa‘at) kaikkien niiden syntisten uskovien vaimojen puolesta, joiden puolesta sinä rukoilet. Tämä on toiveeni.”
Kun Allah (ta‘ala) ilmoitti, että kunnianarvoisan Fatiman toive oli hyväksytty, Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Oi Fatima! Osoitit olevasi Profeetan lapsi!”
Kunnianarvoisa Ali kertoi: ”Tästä oli kulunut muutama kuukausi. Asiasta ei puhuttu mitään. Häveliäisyyteni (hijab) eli ujouteni vuoksi en saanut suutani auki. Mutta joskus, kun Mestarimme Allahin Lähettiläs näki minut yksin, hän sanoi minulle: ’Kuinka hyvä nainen vaimosi onkaan! Ilosanoma sinulle: hän on kaikkien maailman naisten johtaja.’”
Noihin aikoihin kunnianarvoisan Alin veli kunnianarvoisa Uqail sanoi: ”Oi Ali! Olemme iloinneet tästä avioliittosopimuksesta, mutta toiveeni on, että nämä kaksi onnellista pääsisivät yhteen.” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Sitä toivon minäkin, mutta minua ujostuttaa.” Kunnianarvoisa Uqail otti kunnianarvoisaa Alia kädestä, ja he menivät Mestarimme Profeetan talolle. Siellä he tapasivat Allahin Lähettilään palvelijattaren (jariya) Umm Aimanin. He kertoivat hänelle, miten asiat olivat. Umm Aiman sanoi: ”Teidän ei tarvitse tulla tätä varten. Me sovimme asiasta Allahin Lähettilään puhtaiden vaimojen kanssa ja ilmoitamme teille. Sillä tällaisissa asioissa kuunnellaan naisten sanaa.”
Umm Aiman kertoi asiasta Allahin Lähettilään vaimoille. Silloin muut puhtaat vaimot tulivat kunnianarvoisan Aishan taloon. He muistelivat kunnianarvoisaa Khadijaa ja sanoivat: ”Jos hän olisi elossa, meillä ei olisi mitään huolta.” Mestarimme Allahin Lähettiläs itki ja sanoi: ”Mistä löytyisi Khadijan kaltainen vaimo? Kun ihmiset sanoivat minua valehtelijaksi, hän vahvisti sanani todeksi ja käytti kaiken omaisuutensa minun asiani hyväksi. Hän auttoi suuresti islamin uskontoa. Hänen vielä eläessään Haqq (ta‘ala) käski minun kertoa Khadijalle tämän ilosanoman: Paratiisiin on rakennettu hänelle smaragdinen palatsi.” Mestarimme Allahin Lähettilään vaimot kertoivat kunnianarvoisan Alin toiveesta. Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs käski Umm Aimania kutsumaan kunnianarvoisan Alin luokseen. Kun Ali tuli, paikalla olleet naiset nousivat ja poistuivat. Kunnianarvoisa Ali painoi päänsä alas ja istuutui. Allahin Lähettiläs kysyi: ”Haluatko vaimosi luoksesi, oi Ali?”
Ali (radiyallahu ‘anhu) vastasi: ”Kyllä, oi Allahin Sanansaattaja! Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi!” Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi Asma bint Umaisille: ”Mene ja valmistele Fatiman talo.” Asma meni taloon, johon kunnianarvoisa Fatima muuttaisi morsiamena. Hän teki tyynyn uudesta nahasta, tyynyn paikatusta nahasta ja tyynyn punotusta olkimatosta (hasir) ja täytti ne taatelipalmun kuidulla. Yörukouksen jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs tuli Fatiman taloon ja tarkasti valmistelut.
”Oi Fatima! Mikä sinun on, miksi itket? Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että naitin sinut kosijoista oppineimmalle, lempeydessä ja järjessä muita etevämmälle ja heistä ensimmäiselle, joka tuli muslimiksi.” Hadith as-sharif
Profeettamme määräsi, että kunnianarvoisan Alin tuomista rahoista kahdella kolmasosalla ostettaisiin ruokaa, koristeita ja hajusteita ja kolmasosalla vaatteita, ja huolehti, että kodin tarvikkeet saatiin valmiiksi. Kunnianarvoisan Fatiman myötäjäisiin ja kodin tavaroihin kuuluivat: kolme Asma bint Umaisin valmistamaa tyynyä, hapsullinen matto, taatelipalmun kuidulla täytetty tyyny, kaksi käsimyllyä, vesileili, savinen vesiruukku, nahkainen juoma-astia, pyyhe, hame, parkittu oinaantalja, kulunut ja nukkansa menettänyt kirjava jemeniläinen matto, taatelipalmun lehdistä punottu sohva, kaksi kirjavaa jemeniläistä vaatetta ja samettinen peitto. Sen jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs antoi kunnianarvoisalle Alille vähän rahaa ja käski hänen ostaa taateleita ja öljyä. Kunnianarvoisa Ali kertoi jatkosta näin:
”Ostin viidellä dirhamilla taateleita ja neljällä dirhamilla öljyä. Sitten toin ne Allahin Lähettiläälle. Hän pyysi nahkaisen ruokaliinan. Hän sekoitti siunatulla kädellään taatelit, jauhot, öljyn ja jogurtin ja valmisti eräänlaisen ruokalajin, ja sanoi sitten minulle: ’Oi Ali! Mene ja tuo tänne kaikki, jotka löydät.’ Menin ulos ja näin hyvin paljon ihmisiä. Kutsuin heidät kaikki, palasin sisään ja sanoin: ’Oi Allahin Sanansaattaja! Ihmisiä on paljon.’
Maailmojen Mestari, Mestarimme Fakhr al-Kainat, sanoi: ’Päästä heidät sisään kymmenen kerrallaan syömään.’ Niin minä tein. Kun laskettiin, todettiin, että seitsemänsataa ihmistä, miehiä ja naisia, oli syönyt ja tullut kylläiseksi.”
Umm Aimanin kertoman mukaan, kun kunnianarvoisan Alin ja kunnianarvoisan Fatiman hääateria (walima) oli syöty, Mestarimme Profeetta sanoi kunnianarvoisalle Alille: ”Oi Ali, tyttäreni Fatima on mennyt morsiamena kotiinne. Tulen iltarukouksen jälkeen ja rukoilen (du‘a) siellä. Odota minua.”
Kun kunnianarvoisa Ali tuli kotiin, hän istuutui nurkkaan. Myös kunnianarvoisa Fatima istui talon toisessa nurkassa. Sitten Mestarimme Allahin Lähettiläs tuli ja koputti oveen. Umm Aiman avasi.
Allahin Lähettiläs kysyi: ”Onko veljeni täällä?” Umm Aiman sanoi: ”Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Kuka on veljesi?” Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Hän on Ali ibn Abi Talib.” Umm Aiman kysyi: ”Naititko tyttäresi veljellesi?” Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Kyllä.” Koska Allahin Lähettiläs kysyi, oliko hänen veljensä paikalla, Umm Aiman luuli, ettei avioliitto voisi olla sallittu. Mutta sanomalla ”kyllä” Mestarimme Allahin Lähettiläs osoitti, että avioliiton esteenä on syntyminen samasta äidistä. (Kunnianarvoisa Ali on Profeettamme isänpuoleisen sedän poika.)
Sen jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi Umm Aimanilta: ”Onko Asma bint Umaiskin täällä?” Kun hän vastasi: ”Kyllä”, Profeettamme sanoi: ”Hän on siis tullut palvelemaan Allahin Lähettilään tytärtä.” Kun Umm Aiman vastasi: ”Kyllä”, hän rukoili Asman puolesta sanoen: ”Saavuttakoon hän hyvän.”
Sen jälkeen hän pyysi tuomaan astiallisen vettä. Hän pesi siunatut kätensä. Veteen hän kaatoi myös hieman myskiä. Sitten hän kutsui kunnianarvoisan Fatiman. Ujoutensa vuoksi kunnianarvoisa Fatima katsoi vaatteisiinsa. Mestarimme Allahin Lähettiläs otti hieman vettä, pirskotti sitä tyttärensä rinnalle, päähän ja selkään ja rukoili: ”Allahumma inni u‘idhuha bika wa dhurriyyataha mina’sh-shaitani’r-rajim” (Oi Herrani, turvaudun Sinuun, jotta hänet ja hänen jälkeläisensä suojeltaisiin kivitetyn paholaisen pahuudelta). Sitten hän teki saman kunnianarvoisalle Alille ja rukoili: ”Allahumma barik fihima wa barik ‘alaihima wa barik lahuma fi naslihima.” Hän lausui Vilpittömän uskon suuran (Surat al-Ikhlas) sekä kaksi suojaavaa suuraa (al-Mu‘awwidhatain) ja sanoi Alille: ”Mene vaimosi luo Allahin (ta‘ala) nimessä ja siunauksella.” Sitten hän tarttui siunatuin käsin oven molempiin puoliskoihin, rukoili siunausta ja lähti.36
Kunnianarvoisa Ali kertoi: ”Neljä päivää häidemme jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs kunnioitti kotiamme vierailullaan. Hän antoi meille neuvoja sanoilla, jotka valloittavat sydämet ja ovat täynnä viisautta, ja sanoi: ’Oi Ali! Tuo vettä!’ Nousin ja toin vettä. Hän lausui jakeen (ayat al-karima) ja sanoi: ’Juo vähän tätä vettä ja jätä osa jäljelle.’ Tein niin. Jäljelle jääneellä vedellä hän pirskotti päätäni ja rintaani. Sitten hän sanoi jälleen: ’Tuo vettä.’ Toin taas vettä. Hän teki Fatimalle saman kuin oli tehnyt minulle. Sitten hän lähetti minut ulos.”
Kun Ali oli mennyt ulos, Profeettamme kysyi tyttäreltään kunnianarvoisasta Alista. Fatima sanoi: ”Rakas isäni, hänellä on kaikki täydellisyyden ominaisuudet. Mutta jotkut Quraishin naiset sanovat minulle: ’Miehesi on köyhä.’” Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Oi tyttäreni! Isäsi ja miehesi eivät ole köyhiä. Minulle tarjottiin kaikki maan ja taivaiden aarteet ja kätköt. Mutta en hyväksynyt niitä. Hyväksyin sen, mikä on Allahin (ta‘ala) silmissä hyväksyttävää. Oi rakas tyttäreni! Jos tietäisit sen, minkä minä tiedän, tämä maailma olisi silmissäsi halpa ja vähäpätöinen. Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että miehesi on seuralaisista ensimmäinen. Hän on myös suuri islamissa ja tiedoltaan syvällisin. Oi tyttäreni! Allah (ta‘ala) valitsi talonväestä (Ahl al-Bait) kaksi henkilöä. Toinen on isäsi ja toinen miehesi. Älä koskaan niskoittele häntä vastaan äläkä koskaan vastusta hänen käskyjään.”
Annettuaan neuvoja tyttärelleen Mestarimme Fakhr al-Kainat (‘alaihi afdalus-salawat) kutsui kunnianarvoisan Alin sisään. Hän uskoi Fatiman tämänkin huomaan ja sanoi: ”Oi Ali! Ota huomioon Fatiman tunteet. Hän on osa minua. Kohtele häntä hyvin. Jos teet hänet surulliseksi, olet tehnyt minut surulliseksi.” Sitten hän uskoi molemmat Allahin (ta‘ala) huomaan. Hän nousi, ja kun hän oli juuri lähdössä, kunnianarvoisa Fatima sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minä hoidan kodin sisätyöt ja Ali ulkotyöt. Jos antaisit minulle palvelijattaren (jariya), hän auttaisi minua joissakin töissä. Silloin tekisit minut iloiseksi.” Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Oi Fatima! Annanko sinulle jotakin palvelijatarta parempaa, vai annanko sinulle palvelijattaren?”
Äitimme kunnianarvoisa Fatima vastasi: ”Anna meille se, mikä on palvelijatarta parempaa.” Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Joka ilta, kun menet nukkumaan, sano kolmekymmentäkolme kertaa subhanallah, kolmekymmentäkolme kertaa alhamdulillah, kolmekymmentäkolme kertaa Allahu akbar ja kerran La ilaha illallahu wahdahu la sharika lah, lahu’l-mulku wa lahu’l-hamdu wa huwa ‘ala kulli shai’in qadir. Kaiken kaikkiaan ne ovat sata sanaa. Ylösnousemuksen päivänä saat tuhat hasanaa (hyvää tekoa). Hyvät tekosi painavat vaa’assa (mizan).” Sen jälkeen Mestarimme Profeetta lähti tyttärensä talosta ja meni omaan siunattuun kotiinsa.
Ka‘b ibn Ashrafin surmaaminen
”Oi Ali! Ota huomioon Fatiman tunteet. Hän on osa minua. Kohtele häntä hyvin. Jos teet hänet surulliseksi, olet tehnyt minut surulliseksi.” Hadith as-sharif
Badrin voiton jälkeen Medinan juutalaisten ja epäjumalia palvovien monijumalaisten sydämiin tuli pelko. Osa juutalaisista tuli järkiinsä ja kääntyi muslimeiksi sanoen: ”Hän on varmasti se henkilö, jonka ominaisuuksista olemme lukeneet kirjoistamme. Häntä vastaan ei voi enää asettua. Sillä hän voittaa aina.” Toiset taas sanoivat: ”Muhammad taisteli quraishilaisia vastaan, jotka eivät ymmärrä sodasta mitään. Siksi hän voitti. Jos hän olisi taistellut meitä vastaan, olisimme näyttäneet hänelle, miten sotaa käydään ja miten voitto saavutetaan.”
Kun Ka‘b ibn Ashraf -niminen juutalainen kuuli islamin armeijan voitosta Badrissa, hän lähti muslimeihin kohdistuvan vihansa vuoksi Mekkaan. Hän kokosi siellä monijumalaiset, lausui runoja yllyttääkseen heitä hyökkäämään Medinaan ja kiihotti ja lietsoi heitä. Hän sopi heidän kanssaan taistelemisesta Mestariamme Profeettaa (‘alaihis-salam) vastaan. Hän jopa suunnitteli salamurhaa rakasta Profeettaamme vastaan. Allah (ta‘ala) ilmoitti tästä Mestarillemme Allahin Lähettiläälle ja sanoi (maal-selityksen mukaan): ”He ovat niitä, jotka Allah (ta‘ala) on kironnut (joilta Hän on ottanut pois armonsa)…”37
Tämän jälkeen Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs kysyi kunniakkailta seuralaisiltaan: ”Kuka surmaa Ka‘b ibn Ashrafin? Sillä hän on loukannut Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään.”
Muhammad ibn Maslama kysyi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Haluatko, että surmaan hänet?” Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Kyllä, haluan.” Muhammad ibn Maslama mietti asiaa ja teki suunnitelmia useita päiviä. Hän meni ystäviensä Abu Nailan, Abbad ibn Bishrin, Harith ibn Awsin ja Abu Abs ibn Jabrin luo ja kertoi heille asiasta. Kaikki pitivät sitä oikeana ja sanoivat: ”Surmataan hänet yhdessä.” Yhdessä he menivät Mestarimme Profeetan luo. He sanoivat: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Jos annat luvan, saammeko Ka‘bin kanssa puhuessamme sanoa sinusta joitakin sanoja, joita hän mielellään kuulee?” Mestarimme Profeetta antoi heille luvan sanoa mitä halusivat.
Tämän jälkeen Muhammad ibn Maslama meni ystäviensä kanssa Ka‘b ibn Ashrafin luo. Hän sanoi: ”Tämä Muhammad vaati meiltä almuja (sadaqa). Hän määräsi meille raskaita veroja. Siksi tulin lainaamaan sinulta jotakin.” Ka‘b ilahtui, koska luuli Muhammad ibn Maslaman ajattelevan samoin kuin hän itse, ja sanoi: ”Hän kyllästyttää teidät vielä pahemmin.” Muhammad ibn Maslama sanoi: ”No, olemme kerran lähteneet seuraamaan häntä. Seuraamme häntä jatkossakin. Katsotaan, miten käy. Lainaa nyt meille vähän taateleita.” Ka‘b sanoi: ”Hyvä on, lainaan. Mutta teidän täytyy antaa minulle jotakin pantiksi!” Muhammad ibn Maslama ja hänen seuralaisensa kysyivät: ”Mitä haluat?” Ka‘b sanoi: ”Haluan naisenne pantiksi.” Tähän he eivät suostuneet. Ka‘b sanoi: ”Antakaa sitten poikanne pantiksi.” He sanoivat: ”Heitäkään emme voi pantata. Silloin jostakusta heistä sanottaisiin, että hänet pantattiin yhden tai kahden kamelikuorman taateleista, ja se olisi meille häpeä, jota emme voisi koskaan unohtaa. Mutta voimme antaa sinulle pantiksi aseemme ja haarniskamme.” Ka‘b hyväksyi tämän tarjouksen. Hän kertoi heille myös, milloin heidän pitäisi tulla.38
Eräänä yönä Muhammad ibn Maslama tuli Ka‘bin luo. Abu Naila oli hänen kanssaan. Ka‘b kutsui heidät linnoitukseen. Itse hän tuli alas heitä vastaan. Ka‘bin vaimo sanoi hänelle: ”Minne olet menossa tähän aikaan yöstä?” Ka‘b sanoi: ”Tulijat ovat Muhammad ibn Maslama ja veljeni Abu Naila.” Vaimo sanoi: ”Kuulemani ääni ei miellytä minua. On kuin siitä tippuisi verta.” Ka‘b vastasi: ”Ei, he ovat Muhammad ibn Maslama ja maitoveljeni Abu Naila. Hän on hyvä nuorukainen. Vaikka hänet kutsuttaisiin yöllä miekkataisteluun, hän tulisi epäröimättä. Sellainen hän on.” Muhammad ibn Maslama toi mukanaan linnoitukseen kaksi henkilöä, erään kertomuksen mukaan kolme. He olivat Abu Abs ibn Jabr, Harith ibn Aws ja Abbad ibn Bishr.39 Kunnianarvoisa Muhammad ibn Maslama sanoi ystävilleen: ”Kun Ka‘b tulee, sanon hänelle, että haluan haistaa hänen hiuksiaan, tartun hänen päähänsä ja haistan. Kun näette, että pidän Ka‘bia lujasti päästä, iskekää häntä miekoillanne.” Ka‘b ibn Ashraf tuli heidän luokseen hienosti pukeutuneena ja hyvältä tuoksuen. Ibn Maslama meni Ka‘bin luo ja sanoi: ”En ole koskaan aiemmin haistanut näin ihanaa tuoksua.” Ka‘b kerskui: ”Arabien ihanimmin tuoksuvat naiset ovat minun luonani.” Muhammad ibn Maslama sanoi: ”Sallitko minun haistaa päätäsi?” Ka‘b sanoi sallivansa. Ibn Maslama haistoi sitä. Hän antoi myös ystäviensä haistaa. Sitten hän sanoi haluavansa haistaa uudelleen. Tällä kertaa Muhammad ibn Maslama tarttui Ka‘bin päähän ja antoi ystävilleen merkin iskeä tätä miekoilla.
Kun ensimmäinen miekanisku osui, Ka‘b huusi kovaa, mutta ei kuollut. Silloin Muhammad ibn Maslama surmasi hänet tikarillaan. Ka‘bin surmanneet taistelijat lähtivät heti paikalta ja saapuivat Medinaan. Kun he kertoivat Mestarillemme Allahin Lähettiläälle hyvän uutisen, Profeettamme ylisti Allahia (ta‘ala) ja rukoili taistelijoiden puolesta. Uskottoman Ka‘b ibn Ashrafin surmaaminen pelästytti juutalaiset suuresti. Sillä jos Ka‘bin kaltainen merkittävä johtaja oli surmattu, heidän oma surmansa oli vain ajan kysymys. Aamulla he kokoontuivat ja tulivat Mestarimme Profeetan luo. He valittivat yöllä tapahtuneesta. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi: ”Hän häiritsi meitä jatkuvasti ja lausui meitä vastaan runoja. Jos joku teistä tekee samoin, tietäköön, että hänen rangaistuksensa on miekka.” Tämän varoituksen jälkeen juutalaiset tekivät pelosta uuden sopimuksen Mestarimme Allahin Lähettilään kanssa…40
Ghatfanin sotaretki
Tätä sotaretkeä kutsutaan myös nimillä ”Anmarin sotaretki” ja ”Dhi Amrin sotaretki”. Joukko Bani Sa‘laban ja Bani Muharibin heimolaisia kokoontui paikkaan nimeltä Dhi Amr ja päätti ryöstää kaiken, mitä löytäisi Medinan ympäristöstä. Heidän johtajansa oli Da‘sur ibn Harith ibn Muharib, jonka lisänimi oli Awras. Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) jätti ‘Uthman ibn Affanin (radiyallahu ‘anhu) sijaisekseen Medinaan ja lähti Medinasta neljänsadanviidenkymmenen miehen joukon kanssa. Matkalla he kohtasivat Jabbar-nimisen miehen. He kysyivät häneltä vihollisesta. Hän sanoi: ”He eivät taistele kanssanne. Nähtyään teidät he pakenivat vuorille.” Allahin Lähettiläs tarjosi hänelle islamia. Hän hyväksyi sen ja tuli muslimiksi.
”Hän häiritsi meitä jatkuvasti ja lausui meitä vastaan runoja. Jos joku teistä tekee samoin, tietäköön, että hänen rangaistuksensa on miekka.” Hadith as-sharif
Kun islamin armeija eteni kohti laaksoa, alkoi sataa, ja sade jatkui jonkin aikaa rankkana. Sitten se hiljeni ja lakkasi. Kaikki muslimisoturit Mestarimme Profeetta etunenässä olivat läpimärkiä. Kukin kuivasi vaatteitaan jossakin syrjässä. Allahin Lähettiläs riisui syrjäisessä paikassa vaatteensa ja ripusti ne puuhun kuivumaan. Kun hän lepäsi puun alla, islamin armeijaa tarkkailleet uskottomat näkivät, että Allahin Lähettiläs oli yksin, ja ilmoittivat siitä Da‘sur ibn Harithille. Tämä hiipi hiljaa ja varovasti paikkaan, jossa Allahin Lähettiläs lepäsi, tappaakseen hänet. Hän veti miekkansa ja sanoi: ”Kuka voi pelastaa sinut minun käsistäni?” Profeettamme vastasi: ”Allah (ta‘ala).” Samalla hetkellä Jibril (‘alaihis-salam) tuli, iski Da‘suria rintaan ja kaatoi hänet maahan. Miekka putosi hänen kädestään. Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) otti Da‘surin miekan ja sanoi: ”Kuka voi pelastaa sinut minun käsistäni?” Da‘sur vastasi: ”Ei kukaan”, ja lausuttuaan uskontunnustuksen (Kalima as-shahada) hän tuli muslimiksi. Hänen ansiostaan monet ihmiset tulivat uskoon (iman).41 Hän lupasi, ettei enää koskaan kokoaisi sotilaita sotaan. He palasivat Medinaan ilman aseellista yhteenottoa. Tämä sotaretki kesti yksitoista päivää.
Bahranin sotaretki
Tätä sotaretkeä kutsutaan myös nimillä ”Bani Sulaim” tai ”Najranin sotaretki”. Muslimit saivat tiedon, että Bani Sulaimin luo kokoontunut suuri joukko monijumalaisia aikoi hyökätä Medinaan. Kunnianarvoisa Ibn Umm Maktum jätettiin sijaiseksi. Allahin Lähettiläs marssi vihollista vastaan kolmensadan miehen joukolla. Kun vihollinen kuuli, että islamin armeija oli tulossa, se pakeni vuorille. Näin ollen taistelua ei syntynyt. Tämä retki kesti kaksitoista päivää.
Rakkautesi on vienyt minut itseltäni;
oi Herrani, rakastan Sinua!
Rakkautesi on niin suloista, totisesti;
oi Herrani, rakastan Sinua!
Ei varallisuus minua ilahduta,
enkä köyhyyttä sure.
Vain rakkautesi tekee minut onnelliseksi;
oi Herrani, rakastan Sinua!
Käskit meitä palvomaan (ibadat),
ylistit hyviä tekoja,
soit meille loputtomat siunaukset.
Oi Herrani, rakastan Sinua!
Kuinka kiittämätön onkaan nafsini,
se uhraa minut alati oman mielihyvänsä tähden!
Mutta olen löytänyt todellisen autuuden:
oi Herrani, rakastan Sinua!
Suoritan palvonnan (ibadat) oikein
ja teen työtä myös tämän maailman vuoksi –
sitä teen päivin ja öin, sillä
oi Herrani, rakastan Sinua!
Rakkaus ei ole pelkkiä sanoja, oi Hilmi!
Herrasi käski: ”Ponnistelkaa!”
Näkyköön se käytöksestäsi;
oi Herrani, rakastan Sinua!
Islamin vihollisia on niin paljon,
he hyökkäävät uskontoa vastaan salakavalasti;
sopiiko silloin istua toimettomana?
Oi Herrani, rakastan Sinua!
Rakastava ei istu laiskana,
ei anna tomuhiukkasenkaan laskeutua rakkaimpaansa.
Vaienna vihollinen ja sano sitten:
”Oi Herrani, rakastan Sinua!”